On vaivaiskoivut maata matavaiset,
syvällä juuret piilee vuossatain menneitten,
ja jalan alla väijyy suon pinta liejuinen,
On vaivaiskoivut maata matavaiset.
Tuhannet sääsket survoo soitten yli.
Kasvoihin, suuhun sinkoo, verehen imeytyy,
tahtohon takertuupi, sydämeen kätkeyy.
Tuhannet sääsket survoo soitten yli.
Näissä runoissa on vielä siellä täällä paatoksen kaikua, mutta kuin jääkannen alta. Se kumpuaa erille raskaasti, omasta, kansallisesta ja yleisinhimillisestä traagillisuuden tunnosta. Ja koko kuva on tuiki toinen kuin Elon tulen pronssinen profiili: jännityksestään lauenneet piirteet, ikäänkuin äsken kestetyn sielullisen taudin kaventamat.
On kuin ei ottaisi runoilijan hengen uusi sisällys hetkeksi mahtuakseen hänen runoutensa entisiin puhtaisiin ääriviivoihin. Tulee levoton, epämääräinen sävy, joka lyhyeksi aikaa särkee säännölliset muodot lainehtivaisuutensa, ylitsevuotavaisuutensa takia, kuten kohoava vesihöyry, joka ei pysy maljassa, mihin vesi mahtui. Tulevat uudet tunnelmat, värinässään tuskin kiinnipideltävät. Kiinteät muodot, lujaan iskevät lauseet käyvät tuokioksi runoilijalle liian raskaiksi, hän poistaa ne turhana painolastina.
Silloin syntyy sellainen runo kuin Värisevien haapojen alla. Tässä runossa, joka ankarasti otettuna jo oikeastaan on rytmillistä proosaa, vers libren vapaudella käsiteltyä, tuntuu ihmeellinen sulautuminen kosmokseen, heimoustunne luontoa kohtaan, veren siteitä vahvempi, ihmisen yksinäisyys, jolle puut ovat veljiä ja sisaria, jonka sielu, liian arka, liian herkkä ympäristölleen avautuakseen, toivoo voivansa haihtua haapain värinään:
Ma kuljen värisevien haapojen alla, ma kuljen ja mietin, hurmiosta hiljaa, uupunut lukemasta kuuluisia unelmia.
Päivän kaukaisten metsien paloon sagapunaisena painuvan näen poloisin, palavin silmin, tyyntyvät hengähdykset ehtootuulen latvoissa haapain.
Yli niitetyn luhdan myöhäiset huout Tuulimaan aik'ajoin haapojen latvoja liikauttavat, yli niitetyn luhdan illan raukeudessa heinälliset kotiin kulkevi riippukoivujen kesken.
Henki hauraan ruumiin, koskettama Tuulimaan kaukaisuuden, kaltaisellensa ilmaista itsensä halajaisi, teitä tervehdin haavat, te siskot, te veljet!
Ma kuljen värisevien haapojen alla, mykkänä, totisna, maanpakolaisen askelin.