Minut värinäänne ottakaatte, haavat!
4.
Suitsin temperamentti, taiteilijaenergia, ei ole tuhlaava, vaan päinvastoin säästeliäs. Se ei ilmaannu tunteen vuolaana rikkautena, runoajatusten yltäkylläisyytenä, se ei ole vähimmässäkään määrin antelias. Suitsilta puuttuu oikeastaan ominaisuus, joka monen mielestä on aito runoilijan tärkein tunnus, runoilun helppous. Hänen tuotteliaisuutensa on ylen niukka, eikä ole mitään syytä odottaa uutta runokokoelmaa, ennenkuin uusi seitsenvuotiskausi on ohitse. "Köyhä on peltoni sarka", kuten hän itse Tuulimaassaan sanoo. Runoajatukset näyttävät kiteytyvän hänellä hitaasti, koko henkinen kehityskulku, jota runon synty edellyttää, on hänellä pitkällinen.
Hänen temperamenttinsa on ennenkaikkea padottua voimaa. Sen liikunta on hillitty, ikäänkuin purkautumishetkenään pidätetty, sanoihin pääsee siitä vain sähköinen värinä. Suitsin runosanonta on sentakia usein äärimmäisen puristettua, miltei typistettyä, sen täsmällisyys on niin suuri, että se joskus on vaarassa vaikuttaa kuivalta. Mutta kuten muuan virolainen arvostelija siitä aivan oikein huomauttaa: grand vin extra sec! Näillä usein niin lyhyillä, kytketyn tunteen kyllästämillä säkeillä on usein harvinaisen mieleeniskeytyvä voima, ehkä juuri tahallisen tarmonsäästön takia. Ne ovat erinomaisen lakoonista runoutta, niitten asenteessa on luontaista juhlallisuutta, grandezzaa. Ja omituista on havaita: samalla kun Suitsin suorasanainen lause viime aikoina muuttuu yhä pitemmäksi, yhä monimutkaisemmaksi, pää- ja sivulauseitten kiemurtelevaksi kuvioksi, — ikäänkuin hänellä olisi esikuvana jonkun latinalaisen kaunopuhujan lause! — muuttuu hänen runonsa yhä täsmällisemmäksi ja lyhyemmäksi. Totta kyllä, samalla myös raskaammaksi; on kuin kasvaisi kasvamistaan hänen säkeittensä ominaispaino, ne ovat yhä raskaampaa metallia.
Se on erittäin maskuliinia runoutta, huippuhetkinään sublimia ja ylevää, mutta vain aniharvoin lämmintä. Suitsin sisäiset taistelut muuttuvat taiteeksi vasta talttumuksen asteella, tuskaa tuottava hermo ei milloinkaan ole paljaana näissä metalliverhoisissa runoissa, joissa ei tapaa epätoivon purkauksia eikä epämiehekästä heikkoutta. Sitä yllättävämmältä vaikuttaa Suitsin runoudessa tunteen terässuojuksen joskus tapahtuva murtuminen. Aivan yksinäinen on siinä suhteessa ihana Kerkokell (Kirkonkello), runoilijan äitivainajan muistolle omistettu. Suuri yksinkertaisuus, primitiivit, hellyttävät soinnut, tarttolainen, pehmeän lapsellinen murre, joka valaa yli koko runon naivin liikuttavaisuuden, — miten unohtumaton onkaan tämä kuva talonpoikaisäidistä, joka kotipihalla katkoo ohdakkeita ja kantaa olallaan vesisankoa, jonka käsiä "koira ja lehmä nuoleskelevat", ja joka turhaan odottaa "tuulien ja pilvien" teitä kulkevaa poikaansa, kunnes laudoilla lepää. Tämän virolaisen mater dolorosan kuvan paikka on taiteilijaäitien muotokuvasarjassa.
Virolainen lyriikka on Koidulan ajoista asti ollut erinomaisen köyhää rakkausrunoista, Anna Haavan runoutta lukuunottamatta. Koidulan vestaaliolemus ja sankarillinen lyriikka ei sallinut isänmaantunteen rinnalla muita jumalia. Anna Haavan runous on tosin yksinomaan rakkautta, mutta rakkautta, joka on kuin enkelien tai lasten, ja jonka koko olemus mahtuu yhteen ainoaan sanaan: kaipaus. Eräs virolaisen sielunelämän parhaita tuntijoita huomautti kerran, juuri virolaisen kirjallisuuden sukupuolettomasta sävystä puhuessaan, koko virolaisen rodun eroottisesta kehittymättömyydestä. Joko on hänen määritelmänsä ollut väärä, tai on virolainen rotu osoittanut harvinaisen nopeaa kehityskykyä: joka tapauksessa on sensualismin kuuma viima, joka kulkee läpi viime päivien virolaisen lyriikan, ja niin täysverinen la grande amoureuse-tyyppi kuin runoilijatar Marie Under, ollut omiaan kumoamaan kaikki ennakkoväitteet.
Suitsin runoudessa on erotiikalla samoin hyvin syrjäinen asema. On ehkä viisi, kuusi runoa hänen myöhemmässä kokoelmassaan, joita syyllä voisi nimittää rakkausrunoiksi, ei enempää. Mutta niitten joukossa on muutamia hänen kauneimpiaan, kuten pohjoismaisen kuulas Inspiratsio:
Niin hyvää, ihmeellistä, ihanaa!
syliisi pääni tahdon painaltaa, helinää kuulla hiljaa hivelevän äänes, taas lapsen lailla hyvä, hurskas olla.
Ah, kuinka heltyi, suli sieluni!