Jos ääni hiljainen tuo etsis, kutsuisi, niin kuulisin sen maitten, merten, myrskyn halki, maan ääriin harhailleenakin taas luokses kiiruhtaisin.
Oi, mistä ympärilläin valo ylhäinen?
Ma katson kahden silmän säteesen, kaks silmää kaukomieltä mulle hellään hymyy, en unhoittaa voi niitä, katsetta pois koskaan kääntää.
Ei sulkea voi niitä surmakaan,
ja tyhjä vaikk' ois elonvainioni vaan, ja sammuis vitkaan laulun liekit kaikki, laulusta tästä läpi yönkin loistais silmäs.
Paljon sensualistisempi tuntu kuin Inspiratsion madonnanpalvonnan hartaudessa on molempien Ruusuelegiojen kesähelteessä. Mutta sekin on erinomaisen henkevöitynyttä aistillisuutta, rakkautta "toiselta rannalta", kuten runossa Ootamatused (Yllätyksiä), läpeensä sielullistettua erotiikkaa, josta Suits turhaan yrittää varsinaisen karkeamman ja rehevämmän sensualismin mailmaan.
Satiiriin on Suitsilla selvä taipumus, hänessä on hiukka tätä runouden älyllistä ryytiä, kirvelevää turkinpippuria, ensi aikeistaan asti. Jo Elon tulessa oli pari satiirista runoa, Tyhmä uni ja Mielettömän laulu; paljoa paikallisempia ovat sensijaan Tuulimaan satiiriset runot. Viron olot ovat olleet ja ovat jo itsessään kuin suuri satiiri, ihmisten ja jumalain kiusaksi luotu, ne sopisivat melkein sellaisinaan satiirin kierokuvastimeen. Suitsilla on satiirikon uhma, hyökkäyshalu ja älyllinen ilo, mutta hänen satiiriltaan puuttuu toistaiseksi vielä väljyyttä ja välttämätöntä ylemmyyttä.
Tuulimaassa on Suitsin synnynnäinen muotoaisti jo kehitetty taituruuteen. Suitsilla on runsaasti sana- ja kuvakekseliäisyyttä, hänellä on käänteitä, joilla on yllätyksen, odottamattomuuden viehätys. Runossa Värisevien haapojen alla esiintyy esim. sana _saga_punainen. Miksikä ei yhtähyvin sadunpunainen, tarunpunainen? Mutta juuri tämä outo, muukalainen sana keskellä virolaista tekstiä, virolaista maisemaa, vaikuttaa kuin tahallinen kauneuspilkku: se kerää huomion itseensä ja samalla koko runon maanpakolaisuuden ja orpouden tunnelmaan, herättäen mielikuvan jostain kaukaisesta ja tuntemattomasta. Ja samantapainen, vastustamaton sanasuggestio on ainakin Saarenmaan tuntijoille runossa Saarenmaan rannalla II Hundvanniemen nimityksellä, autioimman ja asumattomimman niemen koko Saarenmaalla, jossa mailma näyttää loppuvan mereen ja yksinäisyyteen. On kuten Suits sanoilla: "Ma Hundvanniemelle päädyn kai", tekisi yhdellä kertaa tiliä koko elollisen elämän kanssa ja astuisi yli henkisen kuoleman Rubikonin, niin tyhjän autiolta kajahtaa tämä yksi ainoa sana.
Ei ole muuten aina helppoa eritellä Suitsin runouden tehoa; se jää loppujen lopultakin runoilijan omaksi salaisuudeksi. Mitenkä selittää esim. sellaisen runon vaikutusta kuin Sapine kuu? Se ei ole kokonaisuudessaan suinkaan virheetön, siinä riippuu turhina hetaleina kertosäkeitä, jotka vain häiritsevät pääsäkeistöjen yksinkertaista, tyhjää kaameutta. Vain viisi lyhyttä säettä kussakin säkeistössä, sapenkeltaisena kangastava kuu, joka hopeoi pihan, vain yksinäinen yöhön ulvova koira, vain maantienviertä varjostava puu. Mutta miten sumuntiheäksi kasvaakaan säe povea painavasta mailmantuskasta:
Sapine viirastub kuu, tinedaks hõbetab õue, varjutab tee ääri puu, maailma mure me põue, koer hulub huu, hulub huu!