Synt. v. 1885 Muhun saarella Liivinmaalla. Harjoittanut kielitieteellisiä opintoja Helsingin yliopistossa, suorittanut fil. kandidaattitutkinnon v. 1909. Vuodesta 1910 alkaen viron kielen opettajana Tarton virolaisessa tyttölukiossa. Teoksia: Laulud v. 1908, Kauged rannad v. 1914, Anna Haava v. 1914, Ungru Krahv v. 1915, Merineitsit v. 1918, Saarnak v. 1918.
1.
Ridalan asema Noor-Eestin kirjallisessa kumousliikkeessä on oikeanpuolinen sivusta; mutta oikeastaan hän on yhtä yksinäinen ja harvinainen ilmiö oman ryhmänsä keskuudessa kuin koko virolaisessa kirjallisuudessa.
Paetessaan Realiteettia, romantikkojen vaarallisinta vihollista, Ridala ei päädy yhtä jäisille lakeuksille kuin Gustav Suits Tuulimaassaan eikä yhtä mielikuvituksellisiin maihin kuin ne, mitkä Friedebert Tuglasen levoton fantasia valloittaa. Ridalan runon maata ei ole merkitty millekään mielikuvituksen kartalle. Hän jää tavallaan todellisuuden pohjalle, mutta tämä todellisuus on kaukainen ja useimmille vieras.
Riiasta sata meripenikulmaa koilliseen, Gotlannin itäpuolella, on virolainen saarikolmikko, Saarenmaa, Hiidenmaa, Muhumaa. On jotain näitten saarien sävyssä, kuivissa lakeuksissa ja hietasärkissä, niitten romanttisen sotaisissa aikakirjoissa ja vanhoissa multalinnoituksissa, koko niitten eristetyssä merentakaisuudessa, josta ei kerran tutustuttuaan hevillä vapaudu. Se on erinomaisen yksilöitynyttä ja suljettua kauneutta, kätkettyä karuun, luopääsemättömään luontoon, hiljaista ja diskreettiä. Vuosikausiksi syöpyvät unohtumattomiksi mieleen maantiet valkoisine kalkkikivitolppineen, tuulimyllyt kivijalustoillaan, kansallispukujen punainen ja oranssivärinen kirjavuus kivikirkkojen ympärillä, ja ennenkaikkea alati vaihteleva rannikko, hietarantoja kivikkorantoja, kaislarantoja, äkkijyrkkiä liuskakiviseinämiä, ruohoisia, myyrien asustamia luotoja ja vedenalaisia riuttoja.
Näitten virolaisten saarien runoilija on Ridala.
Hänen pakonsa on samalla palausta; hänellä on saarimaisemansa sekä veressä että aivoissa. Ridalan taide on kotiseututaidetta sanan varsinaisessa merkityksessä. Se ei ole mitään ylimalkaista maisemamaalausta, vaan tietyn meren, määrätyn rannikon, — paikallistettua siihen määrään, että voisi olettaa erikoista saaristolaiselle ominaista sulkeutuneisuutta maantieteellisen tarkassa taidepiirin rajoituksessa.
Lyriikkansa mailman, jonka kansoittaa kymmenet erinimiset vesilinnut, mutta ei yksikään ihmisolento, Ridala tuntee juurta jaksain, ei kuten matkailija, vaan samalla perinpohjaisella tuntemuksella, tekisi mieli sanoa, asiallisuudella, millä sen tuntee rantakalastaja, luotsi tai kippari. Varsinaisessa lyriikassa hän pysyttelee enimmäkseen rannikolla, mutta hänen kertovan runoutensa näyttämö on aava meri.
Hän tuntee kotisaariensa kasvullisuuden, niitten linnuston, jokaisen väritunnun, joka valon vaihdellessa syttyy ja sammuu näillä lakeilla vesijättömailla. Hän tuntee niitten luonnon kaikkina neljänä vuodenaikana, kaikkina vuorokauden aikoina, vaikka kevät ja kesä sekä ilta ovat ne ajat, joita hän suurimmalla antaumuksella kuvaa.
Hän purjehtii vesiä ja istuskelee hietasärkällä kuin yksinäinen eränkävijä; koskaan eivät hänen silmänsä selitä ihmistä: