Vabana vaevast kui kevade lind, kesk ääretut merd ja ääretut taevast, avar ja kaugemeelne on rind.
(Vapaana vaivasta, kuten kevään lintu, keskellä rannatonta merta ja rannatonta taivasta, avara ja kaukomielinen on rinta.)
Ridalan lyriikan maa on kuin mailma ennen ihmisen luomista. Ja jos joskus ihminen sattuu eksymään hänen yksinäisille rannoilleen, niin hän on vain kuin koristeellinen, mitättömän vähäinen osa häntä ympäröivästä luonnosta, kuten helteessä loikovat työmiehet runossa Kaljudel (Kallioilla), jossa kesäisen keskipäivän raukeus vähillä keinoin on saatu esille, luonnon "hiljainen hetki", jolloin sekä elollisen että elottoman luonnon jännitys hetkeksi näyttää lauenneen.
Usein, hyvin usein, Ridalan maisema on vain yksinkertaisesti maisema, ei muuta, vailla kaikkea salattua vertauskuvallisuutta tai mietesisältöä. Se on yksinkertaisesti nähty, maalauksellisin, väreille herkin silmin, aivan samoin kuin sen näkee maalari kankaalle kiinnittäessään.
Luonteenomainen, ei muodoltaan, vaan juuri maalaukselliselta näkemykseltään on pieni runo Talvine õhtu (Talvi-ilta), Ridalan kaikkein varhaisemmalta kehityskaudelta, hiljainen, hillitty sanamaalaus, leppoisin vesivärein:
Yli tasangon tumman rauhan,
lumen sinisen, lauhan,
luo säteet sammuvan päivän
hohtavan häivän.
Yli lumen laakean, summan, niin tyhjän ja tumman, vain autio tie yli virran vie.
Pajut ruskeat taipuu,
unen varjoon vaipuu,
tien päätä ei näy, rata rekien käy,
läpi päivän palon, kuun kelmeän valon, pois kauas.