Ridalan myöhemmässä runoudessa on paljon tämäntapaisia puhtaasti maalauksellisia runoja. Keskikesän täytelyyttä on sonetissa Suvi:
Nyt metsän varjo vaipuu kultaan kukkain, hyväilyyn heinäin, kedon keinuntaan, helähtää laulun helke yli maan ja puitten, ruohoin, rantain, nurmen nukkain.
Ja hunajaansa huokuu kukkasarjat, kuin kalliit, kukkuraiset maljakot, ja kiihkon huumaa hehkuu kalliot, kun varhain kertyy mahla, kypsyy marjat.
Niin tyyntä, seesteistä ja selkeää, maa, metsät, meri, auvoss' auringon, katveessa kaislarantain kimmeltää,
vain meripääskyin parvi lentoon jää,
suloa täynnä suven pilvet on,
ja taivaan laki laaja, rannaton.
Taikka seuraava _Kevät_sarjaan kuuluva sonetti, muuan Ridalan autereisimpia, täynnä Millet'in tapaista Angelustunnelmaa, näkymättömien iltakellojen kaikua:
Päev veereb, hõhk lööb hämardama, töö põllul lõpeb, koju läheb kari, jääb vagusaks ja vaikseks künka hari, ja loode taevas hõhkub eha kuma.
Ja läbi õhtu hõhu hääletuma, all metsa pardas laiub sume vari, ja kõrgel tõuseb üksik tähe sari, vaid metsad jäävad laulust helahtuma,
kui jättes viimseid kiiri jumalaga nüüd laulu räästad iluhõiskustega veel helahtuvad võsametsa taga,
ja kaasiklinnud laulvad. Muu ei sega, ei vaikust, rahu. Kõik on imevaga, ja taevad helendavad tähtedega.