(Pois päivä vierii, ilma hämärtäypi, jo päättyy peltotyö, käy kotiin karja, niin hiljaiseksi häipyy mäen harja, ja luoteen ilmat illan ruskoon käypi.
Valahtaa metsän reunaan varjo musta, ja läpi illan hämyn hiipiväisen, näet ylhäällä vain tähden yksinäisen, mut metsät helkkyy lintuin laulelusta
Säteille päivän hyvästiä heittäin soi laulurastaan sävel lehdon takaa ja viserryksin nuoren viidan peittäin.
On illan rauba rikkomaton, pyhä.
Ei kuulu mitään. Kaikk' on vaiti, vakaa,
vain tähtitaivaat heloittavat yhä.)
Juuri auringonlaskuaikaa kuvaa Ridala sammumattomalla mielenkiinnolla. Enemmän kuin kolmannes hänen kaikista maisemamaalauksistaan on iltatunnelmia, jollei puolet. Sekin on nähtävästi temperamenttikysymys. V.A. Koskenniemi viihtyy parhaiten öisten katulyhtyjen kellertävän himmeässä valossa, öisen kaupunkitaivaan alla. Ridalan temperamentti taas pääsee täysiin oikeuksiinsa näinä yön ja päivän välisinä hämyhetkinä, "sinisenä tuntina", kuten Rossetti nimittää auringonlaskun jälkeistä hetkeä, jolloin vastaiselta taivaanrannalta sininen väri taas hitaasti alkaa tulvia yli taivaan. Se on luonnon jokailtainen hyvästijättöhetki, täynnä heltymystä ja alistumista, ja erinlainen eri vuodenaikoina, talvella raskas ja murheellinen, kesällä värien tulipaloista karnevaalia juhliva.
Ridala on kuvannut sitä kaikkina vuodenaikoina, mutta enimmän hänen sisintä temperamenttiaan on sentään keväisissä iltatunnelmissa, särkyviä, kuten laineissa kuun kuviot. Sellainen on Kevätsarjan viimeinen sonetti:
Jo joutui kevät. Länteen rusko vajoo,
vain itätaivaan täyttää hohde kuun,
ja hopeoittaa veden, pensaat, puun,
kuin kangastuksiks kaukaisuudet hajoo.
Kuu ehtootähden kuultohonsa peittää ja taivaan holvein takaa loiston luo, ja lahden suuhun syttyy värivuo, kun kiekot hopeiset kuu veteen heittää
Niin herkät värit, välke vetten pinnan, ja kuulto iltataivaan ihmeellinen, vain kaupugista tulten harva tuike,
ja vetten yllä herkeemätön huike. Oi hellyys heilimöivä tyynen rinnan ja pohjattuutta poven, sielun sinen!