Sellainen on myös Luitel (Hietasärkällä):
Painuu lännen maille päivä, punainen kuin veri yksin särkän somerolle jään, kauempana kevään sinertävän tumma meri sammuu kohisevaan ikävään.
Yli luotoin, illan kultaa kuultavien,
kiitää ulapalle kirkuen
lokit, myrskylinnut läpi ilmain hämärien,
yli illan vetten varjoisten.
Niinkuin päivää pakenevaa lännen mailla tavoittaapi purje kalpea, velloo mieli, vaahtoavan öisen laineen lailla, kauas, täynnä tummaa kaihoa.
Ja vihdoin tummavärinen Luiged (Joutsenet), Ridalan ehkä kaunein sonetti, jossa syvä tunnelma särkee puhtaan maalauksellisuuden rajat:
Jo kylmään kevätusvaan päivä raukee kuin uppois ulapat ja taivas, maa, vain metsää, kiviaitaa aavistaa, yön autius kun yli maitten aukee.
Ja on kuin kuuluis lapsen itku kumma, kuin pilvet, meren vaahto vaikerois sinervät seljät, särkät jäiset sois, tajuntas taiottaisi taru tumma.
Soi salmen jäiltä joiku joutsenten, ne kesken untaan kylmään havahtaa, soi sävel niitten vaisu, murheinen,
ja sieluss' sääli vieras vavahtaa, kuin itkis ikäväänsä ihminen, yö ympärillään, alla autio maa.
Tässä runossa soi jo muutakin, kuin vain luonnon itku, siinä on jo olemassa Ridalan runoudessa niin tuiki harvinainen ihminen.