2.
"Ridalan ainoa intimisyys on hänen luontoonsyventymisessään", sanoo A.H. Tammsaare. Oikeampaa olisi varmaan sanoa, että Ridala ilmaisee sisimmän tunnemailmansa yksinomaan luonnon välityksellä. Hän käyttää luontoa tulkkina omille yksilöllisille mielialoilleen, ja ainoastaan ylen harvoin hän on edes yrittänytkään eroittaa sielullista tunnelmaa luonnontunnelmasta.
Hänen tunnelaatunsa on ennenkaikkea sulkeutunut. Epäilemättä on tässä äärimmäiseen viedyssä sulkeutuneisuudessa ei vain saarelaiselle, vaan koko virolaiselle rodullekin ominaista. Ridalassa on paljon erikoisesti virolaista; kaikista nuorvirolaisista kirjailijoista hän on ehdottomasti virolaisin. Virolaista on hänessä hänen tunnelaatunsa raskasliikkeisyys, nousuhitaus, ulkonainen tyyneys, kaikesta hiljaisesta, patoutuneesta voimasta huolimatta. Virolaista on hänessä samoin kaiken välittömän tunneilmaisun supistaminen mahdollisimman vähään määrään, niin, suorastaan sielullinen kykenemättömyys siihen. Se ei merkitse suinkaan tunteen kituliaisuutta, vaan eräänlaista miltei askeettista pidättyväisyyttä tunteen ulkonaisiin ilmaisumuotoihin nähden, tunteen ylen herkkää häveliäisyyttä, jos niin tahtoo sanoa, kuvaavaa koko yhteissuomalaiselle rodulle. Milloinkaan ei voisi ajatella Ridalan harhautuvan kirjallisiin itsepaljastuksiin. On jotain, mitä hän karttamalla karttaa: ensimäisessä persoonassa puhumista. Hänen tähän asti julkaistujen runojensa joukossa on tuskin kymmenkuntaa, joissa esiintyisi sana "minä". Proosassaankin hän hyvin mielellään tavalla tai toisella kiertää ensimäisen persoonan, vaihtaen sen kollektiiviseksi "mentiin", "istuttiin", "tultiin". Häneltä puuttuu lyhyesti kokonaan tunteen näkyvä gesti.
Ja kuitenkin on Ridala syvästi persoonallinen taiteilija, huolimatta näennäisestä subjektiivisuuden puutteestaan. Amiél on oikeassa: Tout paysage est un état de l'âme. Mitään puhtaasti, yksinomaan objektiivista taidetta ei ole olemassa; ei voikkaan olla. Ei ole olemassa mitään täydellistä itsestään irtaumista, oman minän ulkopuolella tapahtuvaa luomista, ei mitään täysin ulkokohtaista aiheenvalintaa. Sielullisen korkeapaineen lait, joitten puristuksesta taide syntyy, pysyvät tosin useimmiten salassa, mutta varmaa on, että runoilijanäkemyksen ja aiheenvalinnan määrää loppujen lopulta kuitenkin kulloinkin vallitseva subjektiivinen mieliala.
On mielenkiintoista lukea Ridalan omaa tunnustusta hänen tutkielmassaan
Anna Haavan runoudesta:
"Yrittäköön runoilija kuvata ulkonaista mailmaa kuinka objektiivisesti tahansa, miten hän sen tehneekin, aina hän kuvaa kuitenkin omia tunteitaan, omia tunnelmiaan, omia mielenliikkeitään, omia heltymyksiään, omaa myötätuntoaan, ajatuksiaan ja mietteitään, omia muistojaan ja kokemuksiaan. Kuinka paljon suuremmassa määrässä tekee sen lyyrikko! Olemme alati itsemme, oman minämme, subjektiivisen mailmamme rajoittamia, kuinka järkkymättä yritämmekin ulkonaista mailmaa katsella, havaita ja toisille antaa."
Ridalan taipumus objektivisoida tunne-elämä on epäilemättä harvinaisen kehittynyt. Hän yrittää todella kerta toisensa jäljestä antaa, vain ulkonaisen mailman, vain ulkopiirteet ja näkyväisyyden. Hän maalaa rannikon aamuisen heräämisen, jolla ei ole yhtään katselijaa, havautuvain lintujen hiljaiset viserrykset, himmeät, usvaan uppoavat tähdet. Yksikään sana ei muistuta inhimillisen tunteen läsnäoloa, näennäisesti ei ole olemassa muuta kuin maisema sellaisenaan. Tai hän antaa kahdessatoista Kevätsonetissaan kulkea ohi keväisen panoraman, joka alkaa tulvavesillä ja aavistelevilla valovivahduksilla ja päättyy täysikevään kuudaniltoihin. Kuinka erinomaisen runsas onkaan näissä soneteissa ulkonaisen havainnon yksityiskohtainen rikkaus, joka näyttää sulkevan pois piiristään tarpeettomana tai asiaankuulumattomana inhimillisen sielun. Palaavat vesilinnut, keväiset tiet, metsät, vedet, muurahaiset polulla, — kaikki saavat säkeistönsä. Ilman jää vain inhimillinen tunne, paria runoa lukuunottamatta, joitten viimeinen säe ikäänkuin tulkitsee koko runon tunnesisällyksen inhimilliselle kielelle.
Eivätkä nämä runot kuitenkaan ole mitään taiturimaisia valokuvia. Miten realistisesti, miten maalauksellisesti nähtyjä ne lienevätkin, miten usein ne näyttävät rajoittuvan yksinomaan ulkopuolisen luonnon kuvaukseen, ne eivät ole muuta nekään, kuin luontoon siirrettyjä sielullisia mielialoja ja tunnelmia, runoilijan sielun sisäisestä liikkeestä riippuvaisia. Kevätsarjan kaikki kaksitoista sonettia ovat täynnä hienoa, miltei näkymätöntä ja autereista erotiikkaa, joka on keväisten maisemien yllä aineettomana ja kuitenkin oleellisena, kuten tuoksu, ilma ja valo.
Ei ole minkäänlaista mystiikkaa Ridalan runouden keskeisimmässä tunnossa, hänen niin kehitetyssä ja viljellyssä luonnontunteessaan. Hänellä ei ole luontoa kohtaan panteistin palvelevaa hartautta, joka jokikisessä hietajyväsessäkin näkee jumalallisen ilmestyksen, ja jolle luonnonpalvelus on osa jumalanpalvelusta, kuten Tagorella. Eikä hän myöskään näe luontoa missään romanttisessa, satumaisessa valossa, kaikenlaisten yliluonnollisten olioitten kansoittamana, kuten suomalainen Larin Kyösti korpimatkoillaan. Hänelle ei ole olemassa keijukaisia, haltijoita, vedenneitoja tai metsänpeikkoja, ei minkäänlaista metsän tai meren mysteeriota. Luonto on hänelle enimmäkseen reaali todellisuus, se ei esiinny hänelle suurina kaikkeuden symboleina, eikä hän lähesty sitä kuin jumaluutta, vaan kuten vertaistaan. Kosmillisuuden tunto, joka silloin, tällöin avartaa hänen runonsa, ei sekään ole mitään metafyysillistä alkujuurta, sekin kasvaa esiin vain maisemain mittasuhteitten suurentuessa koko avaruutta ja kaikkia taivaankappaleita käsittäviksi. Ridalan suhde luontoon on sensijaan hyvin läheinen; yhdyselämässä, jota hän herkeämättä viettää sekä elollisen että elottoman luonnon kanssa, on kuin atavistista aavistusta niiltä ajoilta, jolloin ihminen vielä eli luonnon välittömässä yhteydessä.
"J'aime le monde extérieur", — rakastan mailmaa näkyväistä, — nämä Gautier'n sanat voisi sovittaa Ridalankin runouteen. Ja kuitenkin puuttuu Ridalan runoudesta kaikki varsinainen sensualismi. On jotain viileää ja koskematonta, äärimmäisen diskreettiä tunne-elämässä, joka kuultaa läpi hänen värikkään saaristorunoutensa, taipumuksessa väliväreihin ja hillittyihin värisointuihin, huolimatta havainnon kouraantuntuvasta asiallisuudesta ja aistittavuudesta. Tämä luonto on aistein nähty, olematta itse silti aistillinen. Siinä ei ole mitään abstraktista, mutta siihen kätketty tunne on sittenkin yliaistillinen. Sille on aivan tuntematonta sensualismin valkohehku, joka myöhemmin virolaisen naisrunoilijan Marie Underin soneteissa vetää koko luonnon helteeseensä.