Voi olla, on juuri inhimillisen aistielämän miltei täydellisessä olemattomuudessa muuan Ridalan runouden ja runoilijaluonteen suurimpia rajoituksia. Rajoitettua on Ridalan runous jo sellaisenaan, aihepiirinsä takia. Hän on tätä aihepiiriään, — merta ja saaristoa, — joka varmaan kuuluu hänen kaikkein varhaisimpiin vaikutelmiinsa, vuosien kuluessa suuresti syventänyt, mutta ei vielä kertaakaan lyriikassa eikä liioin epiikassa edes yrittänytkään sen ulkopuolelle. Ridalan pääominaisuuksia on epäilemättä juuri vaikutusten vähälukuisuus ja suuri pysyväisyys. Hänen sielullinen rakenteensa, johon muutamat harvat vaikutukset ikäänkuin elinaikaisesti ja eriämättömästi iskeytyvät, on samassa määrin suljettu ja vastaanottamaton vaikutuksille yleensä. Hän pitää lujasti kiinni alkuotteestaan, ja ero hänen kahden runokokoelmansa Laulud (Lauluja) 1908 ja Kauged rannad (Kaukaiset rannat) 1914 on pääasiallisesti muodossa eikä sisällyksessä.
Ridalaa on syytetty temperamentin puutteesta. Se on kokonaan väärin. Ridalalla on päinvastoin erittäin selvä ja varmaviivainen temperamenttinsa. Mitä Ridalan runoudesta sensijaan turhaan etsii, on varsinainen dionyysinen piirre. Ridalan runous ei tunne riemun eikä tuskan päihtymystä. Se ei tunne liekkinä palavaa intohimoa, kaikkihukuttavaa huumetta, ristiriitaisten, toisiaan polttavien tunteitten ihanaa sekasortoa, luonnon suurten alkuvoimain hedelmällistä, ja autuuttavaa kamppailua ihmisen sielussa. Siinä ei milloinkaan ole vihlovia, särkeviä sointuja, ei milloinkaan sielun huutavaa hätää eikä varsinaista kärsimystä. On kuin olisi tämän hengen tasapaino niin luontainen, niin itsestään järjestyvä, ettei mikään jaksa sitä järkyttää. Se ei kärsi, yhtä vähän kuin itse luontokaan. Alun alkaen se on ikäänkuin ulkopuolella inhimillisten intohimojen ja halujen, ylimyksellistä, itselleen elävää kosmillisessa rauhassaan. Luonnolla ei ole Ridalan edessä yhtään salaisuutta, mutta inhimillisessä sielussa on vielä paljon alueita, paljon inhimillistä, "allzumenschliches", joka vielä on tuiki vierasta tälle hienolle ja alkuperäiselle, miehekkäälle ja askeettiselle runoilijahengelle. Ridalan runouden soinnut ovat syviä ja hiljaisia, mutta eivät vielä kyllin inhimillisiä. Ja taiteilijan sielu on kuitenkin kuin Bethesdan lähde, vasta veden sekoituttua se saa lääkitsevän, parantavan voimansa. Syvimmin tehoo aina taide, jonka takana aavistamme ihmisen, lankeevaisen, kuten me itse, kärsivän, kuten me itse.
Suurin runous on aina Phoenix linnun sukua: se syntyy liekeistä.
3.
Ridalan runouden suurin erikoisuus on kuitenkin kielessä. Ridala ei ole runoilija ainoastaan virolaisten saarien, vaan myöskin Wiedemannin sanakirjan armosta. Hän on kielentutkija, samalla kuin runoilija, vielä enemmän, hän on käytännöllinen kielenuudistaja, vaikka vähemmän hyökkäävä kuin Aavik. Hän ei ole suotta jo varhaisimmassa nuoruudessaan valvonut yökausia Wiedemannin suuren virolaissaksalaisen sanakirjan ääressä, kuten jännittävän romaanin. Hänen erikoisuutensa on kai alun alkaen ollut niin alleviivattu, että yleiskieli ei ole sille riittänyt; se on luonut oman erikoiskielensä.
Ridalan runokieli ansaitsisi oman tutkielman sinänsä, tämä äärimmäisen yksilöllinen, millekään muulle kielelle kääntämätön, murre- ja paikallissanoista rikas kieli, jonka vaikeatajuisuutta vielä tukee ylen raskaspoljentoinen sanonta. Se ei ainoastaan edellytä Virossa tuiki tavatonta kielen koko sanavaraston tuntemusta, vaan aivan erityistä herkkyyttä sanan soitannollisille ja maalauksellisille arvoille. Ridalan runoudessa kieli elää omaa erikoista elämäänsä, se ei liity eroittamattomasti runon elimistöön; sillä on vielä lisäksi oma olemassa-olon oikeutuksensa. Ridalaa varten voisi luoda sanan logofiili. Ridala on esimerkkinä siitä, että sanojen kokoilu voi muuttua intohimoksi, kuten mikä muu keräilykiihko tahansa. Hän kerää sanoja, mitä eriskummaisempia, mitä harvinaisempia, sitä parempi, kuten muut keräävät vanhoja kirjoja, vanhoja rahoja tai mitaleja. Hänen runoutensa on kuin vanhanaikuisten sanojen ja muotojen antikvariaatti. Hän kaivaa ne esiin, kuten muinaistutkija löytönsä, sanakirjan unohduksesta tai murteitten muurin takaa. Kuten muutamat italialaiset runoilijat, niin Ridalakin liittää kirjoihinsa aina vähäisen sanaluettelon, jossa kaikkein oudoimmat sanat on selitetty. Se ei puutu yhdestäkään hänen kirjoistaan, olkoon sitten kysymys käännöksestä, kuten D'annunzion l'Innocente tai alkuperäisestä.
Ridala tuo runouteen mukanaan koko virolaisen saariston paikallissanaston, ranta-asukkaan, kipparin ja kalastajan erikoissanat, tuntemattomia mannermaalaiselle. Ridalan runoista voisi poimia kokonaisen sarjan vesilintujen nimityksiä ja mitä erilaisimpia onomatopoeettisia sanoja, luonnon ääniä, meren kohinaa, lintujen ääntelyä kuvaavia. Hän harrastaa kuvaavaa sanaa, sentähden on adjektiivien runsaus hänen runokielessään harvinaisen suuri. Hänen kielensä on sitäpaitsi rikas synonyymeistä, hän tietää puolikymmentä toisintoa kullekin sanalle, kirjakielen tuntiessa vain yhden. Ja varmaa on: jos hänen on valittava kahden sanan välillä, joista toinen on yleisesti tuttu, toinen tuntematon, niin hän empimättä valitsee vieraamman, vaikka sillä ei olisi mitään soinnullisia etuja toisen rinnalla.
"Filologista kauneutta", sanoo Ridalan runoudesta muuan nuorvirolainen. Ja toden teolla, näitten maisemamaalausten runollinen kauneus on toisinaan vaarassa jäädä filologisen kauneuden varjoon. Kieli puhuu ikäänkuin liian äänekkäästi Ridalan runoudessa, se vaatii liian paljon huomiota itselleen, siinä vainuaa aina propagandaa, runoudelle vierasta ainesta, silloinkin kun se ei liene siksi tarkoitettu. Se on liiaksi etualalla, liiaksi valta-asemassa, sen vaikeatajuisuus tuntuu joskus liialliselta alkuperäisyyden haeskelulta tai tahalliselta välinpitämättömyydeltä lukijaa kohtaan.
Tämä kieli on vaatinut työtä tekijältään, mutta sen pahempi, se vaatii sitä lukijaltakin. Yhdeksänkymmentäyhdeksässä tapauksessa sadasta ei nykyaikuinen virolainen esteettä voi lukea Ridalaa, siinä suhteessa ovat hänen pienet sanakirjansa välttämätön paha. Hänen runoutensa tuottaman nautinnon täytyy useimmissa tapauksissa kulkea älyn kautta, sen lukeminen vaatii erikoista älyllistä ponnistusta. Mutta juuri tämän edelläkäyvän erittelevän työn takia pääsee Ridalan runoudesta helposti haihtumaan runouden sanoilla selittämätön, välitön tuoksu, bouquet.
Ja kuitenkin: Ridala ei olisi Ridala ilman kielipanssariaan. Juuri kielessä ilmenee hänen eristäytynyt, yksinäinen runoilijaluonteensa, hänen selvästi epäyhteiskunnallinen piirteensä, joka tosin ei puhkea ihmisvihaksi eikä halveksunnaksi, mutta kuitenkin osoittaa vahvaa taipumusta sisäiseen erakkoelämään. Eikä voi kieltää: jotain suvereenia, omillaan toimeentulevan ihmisen riippumattomuutta on kielimuurissa, minkä Ridala kuin tieten, taiten nostattaa runoutensa mailman ja lukijakuntansa suuren enemmistön välille; ylimyksellistä huolettomuutta ajasta ja yleisöstä, ehkä sisimmässään oikean runoilijan lujaa omanarvontuntoa, jolle on yhdentekevää, miltä sukupolvelta lopullisen tunnustuksensa saa, omilta aikalaisiltaan vaiko vasta vielä syntymättömiltä. Ridalan kieli kuvastaa sekin hänen, kuten sanottu, ehkä kaikkein olennaisinta ominaisuuttaan, tunteen sulkeutuneisuutta.