Samaa ominaisuutta kuvastaa myös hänen runoutensa muoto. Ridalan runouden muodollinen kehitys on käynyt Laulujen hapuilevista ja osaksi vapaista runomitoista kohti yhä suurempaa muodon ankaruutta, eikä se levähdä, ennenkuin on rakentanut sonetin ristikkoportin, josta Bertel Gripenberg runoilee, viileimmän ja ylhäisimmän kaikista runomuodoista.
Kaukaisten rantojen runoista on enemmän kuin puolet sonetteja.
Ei ole suinkaan sattuma, että Ridalan runo, kypsyysasteelle ehdittyään, ennenkaikkea valitsee ilmaisukseen juuri sonetin. Sonetti on epäilemättä jo sellaisenaan tarjonnut tarpeellisen välimatkan, eristäytymisen, joka Ridalalle on välttämätöntä, hänelle, jonka tunne harvoin ehtii edes sanoihin saakka. On jotain itse sonetin rakenteessa, sen ylen sitovassa säännöllisyydessä, sen täsmälleen lasketussa, tarkkamittaisessa arkitehtuurissa, mikä ikäänkuin patoo siihen suljetun tunteen. Se voi tulkita kuinka kiihkeää tuskaa, kuinka hehkuvaa hekumaa tahansa, mutta niin tuska kuin huume tunkeutuu kuin säkeitten ristikkoportin takaa. Etäisyys, distanssi, johon sonetti loitontaa lukijansa, ei häviä hetkeksikään, sonetti on runoudessa tunteen aallonmurtaja.
Ridalalle on sonetti epäilemättä varustus toisten lisäksi, vielä muuan muuri, millä hän suojelee sisäisimmän tunne-elämänsä luopääsemättömyyttä. Mutta samalla on sonetti epäilemättä vaikearakenteisuudellaan kiihoittanut hänen taituruuteen ja muotokulttuuriin pyrkivää runokykyään. Niinkuin hän myöhemmin eräässä suuremmassa kertovassa runoelmassaan ei ole säikkynyt englantilaista stanzia, niin ei hän näy hetkeäkään epäröineen siirtäessään sonetin viron kieleen. Ridalan sonetit ovat kieltämättä suuria taituruusnäytteitä. Nuorvirolainen J. Semper on oikeassa sanoessaan: "Ei ole yhtäkään epätäydellistä loppusointua tässä kokoelmassa. Ei yhtään hämärää, utuista ääriviivaa. Kaikki on selkeää, läpikuultavaa, varmaviivaista. Säkeistöt ovat marmoripalasia, kaikki samalla tavoin hiotut." Runorakenteelliselta kannalta ovat Ridalan sonetit moitteettomassa muotopuhtaudessaan klassillisinta lyriikkaa, mitä viron kielellä on kirjoitettu. Niitten vaara onkin ehkä juuri muodon erinomaisessa täydellisyydessä, joka niin helposti voi saada vähäisen akateemisuuden vivahduksen. Kuinka monta vertaa huolimattomampi, vaivattomampi, mutta samalla elävämpi onkaan Marie Underin virolainen sonetti!
Ridalan runo näyttää muuten viihtyvän yhä raskaammissa, yhä pitemmissä poljennoissa. Hän rakastaa mahdollisimman pitkää ja venytettyä runosäettä, flegmaattista tahtia. Säe kiertää ja kiertää kuin köynnös, ennenkuin vihdoin puhkeaa loppusoinnuksi. Ja toisinaan, vaikka ei suinkaan aina, on sillä toivottu tehonsa. Niin voi esimerkiksi komea runo Nägemus (Näkemys) ensi lukemalta vaikuttaa ylen raskaskulkuiselta. Mutta useammin lukiessa alkaa juuri poljennon raskasliikkeisyydestä selvästi tuntua runossa kuvatun tuulettoman keskipäivän pitkät ja laiskat mainingit, joita laivan kone vaivalloisesti puhkoo. Sisällyksen ja muodon välillä on elimellinen side ja sopusointu.
Hyvin suuresti on Ridalan runouden muodolliseen kehitykseen varmaankin vaikuttanut hänen varhain herännyt romaanilaisen, ennenkaikkea italialaisen runouden harrastuksensa, jonka näkyvänä todisteena ovat käännökset Divina Commediasta, Foscolon, Carduccin ja Leopardin runoista. Epäilemättä on Ridalan runonäkemyksen selvässä plastillisuudessa, joka ei koskaan peity metafyysillisiin ongelmoihin, hänen kypsyneen runoutensa tinkimättömässä, ankaran kirkkaassa muodossa latinalaisen hengen heijastusta.
Niin ovat siis sekä Ridalan runouden kieli että muoto liittoutuneet estämään sen nykyistä tai tulevaa yleistajuisuutta. Se tulee päinvastoin kaikesta päättäen vastaisuudessakin olemaan harvojen runoutta. Näissä runoissa ei ole mitään suurta yleisöä varten, ei yhtään liikettä, joka vetoisi joukkojen suosioon, ei yhtään korostettua sanaa. Mutta hiljaisessa kauneudessaan, realistisia havaintonsa yksityiskohtaisessa tarkkuudessa, suuripiirteisiä syvässä luonnontunnossaan, johon mahtuu uskonto, mahtuu ihminen, mahtuu erotiikka, on niissä jotain luonnon tyynestä ja läpi aikojen soivasta suvi-iltasinfoniasta.
4.
Sille, joka tuntee vain Ridalan varsinaisen lyriikan hartaan ja hiljaisen taiteen, tämän l'art en silence, sen rauhalliset rannikkonäyt ja temperamentin tyyneyden, on hänen epiikkansa epäilemättä yllätys. Ei vain äänilaji, itse soittokone on toinen. Kertovassa runossa Ridala vaihtaa runoutensa vaimennetun sordiinisoiton muinaisvirolaiseen sotasarveen.
Luonnonpalvojasta, päivänlaskumielialojen passiiviseen nautintoon painuneesta uneksijaerakosta tulee yhtäkkiä soturi. Ridala ei suotta ole vanhojen virolaisten vikingien, saarelaisten, heimoa, entisten merenvaltiaitten, jotka aikoinaan pitivät Itämerta kauhussa ja herruudessa ja polttivat vieraita, merentakaisia kaupunkeja. Niinpian kuin eepillinen aines pääsee hänen runouteensa, tuntuu heti esi-isäin sotaisa perintö. Vanhat heimovaistot murtautuvat läpi nykyaikaisen ihmisen sielullisten sivistyskerrosten. Ridalan epiikka on täynnä myrskyä ja tappoa, aseitten kalsketta ja taistelukuvauksia.