Paettuaan ennen Realiteettia, Ridala pakenee nyt koko nykyaikaa. Nykyaikaisella yhteiskunnalla, nykyisillä elämänmuodoilla ei ole Ridalaan nähden minkäänlaista runollista vetovoimaa. Kuten hän Näkemys-runossaan uudenaikaisella höyrylaivalla matkustaessaan yhtäkkiä kangastuksena näkee muinaissaarelaisen, neliskulmaisin purjein kiitävän sotahaahden, samoin hän pakenee ajassa, niin kauas kuin Viron historiassa pääsee, ja vielä hiukan kauemmaksikin, puolittain esihistorialliseen, pakanalliseen mailmaan, sotaretkien, naisen ryöstön ja heimotaistelujen aikaan, balladeissaan Merenkuninkaat ja suuressa eepillisessä runoelmassaan Merineitsit. Tahi hän yrittää herättää henkiin keskiaikaisen omankäden oikeuden ja rantaryöväyksen kauhut seitsenlauluisessa Ungrun kreivissä, (Ungru krahv ehk Näckmansgrund), tarinassa suuripiirteisestä rantarosvosta, joka vuosikausia harjoitti julmaa ammattiaan Hiidenmaan matalikoilla.
Hyvin kuvaavaa Ridalalle on epäilemättä tämä vastustamaton veto kaukaisiin aiheisiin. Se kuuluu oleellisesti hänen runoilijaolemukseensa; se on kolmas ainesosa hänen runollisesta kolminaisuudestaan, jonka muina osina on luonnontunne ja filologia.
Vasta tällöin, joutuessaan kosketukseen etäisten, menneitten aikojen kanssa, Ridalan runous vihdoinkin kohtaa ihmisen. Mutta Ridalan ihmisillä, näillä parilla jylhällä soturihaahmolla, taistelujen punainen sädekehä ja eräänlainen synkkä syyn varjo ympärillään, ei ole paljoakaan tekemistä nykyaikaisen ihmisen kanssa. He ovat syntyneet tyylittelevästä, koristeellisesta näkemyksestä, niin Haugas, "mustakulmainen kuningas", niin Ungrun rikollinen kreivi, niin ylkänsä surmaajalle ja ryöstäjälleen antauva merenneiti, Ingeri. He ovat runollisia visioneja. Merenkuninkaat-balladien ihminen on sitäpaitsi kokonaan kollektiivista laatua, on heimoa, rotua eikä yksilö.
Heroismi kuuluu kieltämättä virolaisen psyyken suurimpiin harvinaisuuksiin. Virolaisen kansanrunon ja kansantarun ihanne oli ruumiillinen väkevyys, sekä Kalevipoeg että Suur-Tõll olivat atleetteja, ja ainoa ala, millä virolaiset tähän asti ovat saavuttaneet mailmanmaineen, on Lurichin ja Hackenschmidtin tai Abergin painimatto! Ridalan muinaissaarelaisissa, verisissä sotarunoelmissa tuntuu selvästi halu korostaa rotunsa heroisia ominaisuuksia, näyttää se toimivassa, voitokkaassa osassa, valloittajina ja sankareina.
"Seitsemänsatavuotinen orjuus" alkaa jo olla ikävä ja kulunut kuvalaatta, on epäilemättä jo aika virolaistenkin saada uusi ja ehompi kuvakirja menneisyydestään, — kansanpedagogiselta kannaltakin katsoen. Sekä kansoille että yksilöille on edullista uskoa polveutuvansa sankareista ja jumalista! Ei voi tosin sanoa Ridalankaan kovin suuressa määrin onnistuneen laajentamaan virolaisen rotuhengen heroismia; hänenkin soturiensa yliote on ruumiillista voimaa. Mutta joka tapauksessa on hänen muinaissaarelaisten runoelmiensa hyökkäävässä asenteessa jotain, mitä voisi nimittää virolaisen renessanssin hengeksi, myönteinen ja optimistinen usko heimonsa elinvoimaan.
Kiinteimmän ja taiteellisimman ilmauksensa se saa Merenkuninkaitten ensimäisessä osassa:
MERENKUNINKAAT.
I.
Vihaa Manivalta palaa, miettii, miten saksat lyödä, tuumii verikoston työtä, ryöstää Riiat, Väinät halaa.
Käski laivat lainehille,
laivaan sotaurhot vankat,
muonaa mukaan kuormat sankat,
suori miehet sotasille.