Viro on viimeiset pari vuosikymmentä elänyt syvälle menevää murroskautta, josta lähimpänä seurauksena on koko virolaisen yhteiskunnan erittäin kaoottinen ilme.
On epäilemättä jotain kaoottista ja muodotonta jo itse virolaisessa sivistyskehityksessä, jotain henkisen salto-mortalen luonnottomuudesta ja vaarallisuudesta.
Havainnollisemmin tuskin voinee tämän kehityksen äkkinopeutta kuvittaa, kuin rinnastamalla, kuten on tehty, kaksi tosiasiaa, kaksi julkitapahtumaa Tallinnan n.k. venäläisellä torilla. Viime vuosisadan 60-luvulla kärsi tällä torilla julkisen raipparangaistuksen joukko Anijan pitäjän talonpoikia, joitten ainoa rikos oli, että he olivat uskaltaneet saapua lähetystönä Tallinnaan anomaan uuden, työorjuuden poistamista koskevan lain pikaisempaa käytäntöön sovelluttamista. Tasan puolivuosisataa myöhemmin, Anno Domini 1913, saman torin varrella, vain muutaman sadan askeleen päässä entisestä rangaistuspaikasta, vietettiin vastarakennetun virolaisen teatteri- ja konserttipalatsin Estonian juhlallisia vihkijäisiä, joita läsnäolollaan kunnioitti Tallinnanmaan hallinnon silloinen korkein edustaja.
"Venäläiseltä torilta Estoniaan, siinä Viron kansan kehitys puolen vuosisadan kuluessa", sanoo näitten tapahtumain rinnastaja, virolainen sosialisti M. Martna. Mikään teoreettinen mahdottomuus ei ole, että joku samoista lainheitoista talonpojista, jotka viisikymmentä vuotta takaperin viruivat raippalavitsoillaan, olisi ollut samettiin ja silkkiin ja kuosikkaisiin hännystakkeihin puettujen lastensa ja lastenlastensa kanssa kuuntelemassa Tanskan prinssin Hamletin sanoja omalla kielellään.
Sivistyksellinen kuolonhyppy, — epäilemättä! — pakollinen, kuten koko kiireellinen kehitystempokin. "Tie, jota käymme, on väistämätön, ja sen takia oikea tie", kirjoittaa nuorvirolainen Friedebert Tuglas. Kahden suuren, voimakkaan ja päälle tunkeutuvan kulttuurin puristuksessa, alati likistettynä kuin alasimen ja vasaran väliin, on virolaisuus ollut pakoitettu tekemään äkkihyppäyksensä, jonka seurauksia se yhä vieläkin potee.
Tämä itsessään jo ylen nopea ja sentakia kansallisen elimistön tasapainolle vaarallinen kehitys tapahtui sitäpaitsi aivan poikkeuksellisissa oloissa. Sen on ollut kehitystä luonnottomissa ja epäterveissä olosuhteissa, kehitysviivan alituista ja väkivaltaista katkeamista, jatkuvan, vapaan kehityksen keinotekoista ja ulkonaisilla pakkokeinoilla aikaansaatua typistystä. Ei tarvitse muuta kuin ajatella, kuinka pitkän aikaa Virossa on vallinnut n.s. päinvastainen selektsio: kaikki kykenevimmät, aloitevoimaisimmat, kehitysmahdollisimmat ainekset ovat miltei säännöllisesti irtauneet virolaisen kansallisuuden rajoista ja yhtyneet toisiin kulttuuriaineksiin; jäljelle jäävä osa on ehdottomasti ollut ala-arvoisempaa laadultaan. Sanomattakin on selvää, että tämän kulttuurikehityksen saavutukset ovat olleet enemmän tai vähemmän pinnallista laatua, ja ettei sisäinen kehitys ole aina jaksanut käydä yhtä rintaa ulkonaisen kanssa.
Kuitenkin voi tässäkin kaoottisessa sivistyskehityksessä eroittaa jo useampia latoutumia, sivistyskerrostumia, jotka olivat ehtineet muodostua ennen Noor-Eestin esiintymistä. Noor-Eesti on henkisesti ja sivistyksellisesti toista, oikeammin kolmatta, polvea, ja sen kehityksellinen velka edellisille polville epäilemättä suurempi, kuin mitä nuorvirolaiselta taholta tähän saakka on tahdottu tunnustaa.
Ensimäinen varsinainen sivistyskerrostuma syntyi Virossa jo kansallisen herätyksen aikoina. Se oli tosin monessa suhteessa vain suoranainen vironnos silloisesta baltilaissaksalaisesta kulttuurista, kuten oli käännöstä suurin osa silloisesta virolaisesta kirjallisuudestakin, uskollisesti saman baltilaisen kulttuurin vanavedessä kulkeva, kauan aikaa hieman teologista, ettei sanoisi lukkarikoulumestarillista sävyltään, huolimatta parista todella suuripiirteisestä persoonallisuudesta, joitten nimet, kuten Kreutzwaldin ja Koidulan, eroittamattomasti ovat siihen liittyneet. Tältä sivistyskerrostumalta puuttuu epäilemättä vielä sekä syvyyttä että laajuutta; puhua sen yhteydessä sivistyksellisestä kokoomuksesta olisi tällä asteella vielä ennenaikaista. Viron ensimäistä kansallista nousua kannattamassa ei ollut vielä mikään itsetietoinen sivistynyt sääty, vaan ainoastaan yksityisiä, hyvin erimääräisen sivistyksen saaneita henkilöitä eri säätyluokista, ja sen koko ilme tunteileva, romanttinen, täynnä kansallista vaahtoviinilyriikkaa.
Monta vertaa laajemman ja monipuolisemman kulttuurikerrostuman loi sensijaan jo se polvi, joka vuosisadan vaihteessa sai Virossa aikaan uuden kansallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen nousun.
Tällä "tarttolaisella renessanssilla", joka välittömästi seurasi venäläistyttämiskauden saeculum obscurumia, kuten Tuglas sitä nimittää, oli alun alkaen aivan toinen henkinen ilme kuin kansallisella romantiikalla, Jannsenin ajoilla miespolvea takaperin. Sen sivistysilmasto ensinnäkään ei ollut enää sama suljettu baltilaissaksalainen. Venäläisen koulun, venäläisen yliopiston kautta oli saksalaiseen kulttuurihenkeen tuntuvasti sekaantunut slaavilaisen hengen, slaavilaisen kulttuurin vaikutus, useissa suhtein ehkä pikemmin kielteinen kuin myönteinen, mahdollisesti henkisiä tautejakin synnyttävä, mutta joka tapauksessa kuitenkin ahdasta baltilaista näköalaa laajentava. Tarttolaisen nousukauden ideologia ei eroa ehkä niinkään suuressa määrin heräämisajan ideologiasta, mutta näitten kansallisten aatteitten toteuttamistapa on perinpohjin toinen. Viron uusi nousu on kokonaan vapaa kaikesta kansallisesta tunteilusta, hyvin järjestetty, lujapohjainen ja reaali, kuten lakitieteellinen mielikuvitus. Se on aika, jolloin lakitieteen kandidaatti Jaan Tõnisson ottaa Viron tärkeimmän sanomalehden Postimiehen haltuunsa, henkilöllisyys, sekoitus yleisälyä ja häikäilemätöntä kansantribuunia, ja rautaisella tarmollaan alkaa järjestää kansalliseen sekä yhteiskunnalliseen työhön virolaisen yhteiskunnan eri aineksia.