Paljaaks Riian rajat ryösti,
ajoi karjan, ryösti varat,
kalut, kavot, lapset arat,
talot tulenliekkiin syösti.
Kotiin purjehtivat laivat jumalille uhrin tuomaan, peijaat, voittojuhlat juomaan, unhoittaen vainon vaivat.
Omituisen vastakohdan muodostaa Ridalan eepillisissä runoelmissa, kuten sanottu, taipumus kauhunäkyihin ja verta tiukkuviin kohtauksiin. Mistä salatusta, tajunnanalaisesta pohjahetteestä kummunneekaan tällainen "veren ilo" runoilijalla, joka eräässä kevätsonetissaan varoo tallaamasta polulla muurahaista tai pelkää jalanastunnallaan karkoittavansa pesästä vesilinnun! Ungrun kreivin pari keskimäistä laulua ovat niin kukkuroillaan veriorgioita ja joukkomurhia, etteivät ne suinkaan pysy esteettisyyden rajoissa. On kuin haluaisi Ridala ilmaista tämän puolen itsestään niin ulkokohtaisesti kuin suinkin, ei koskaan omissa nimissään. Ja kuitenkin kätkeytyy tähän runoilijaluonteeseen kieltämättä pisara julmuutta ja verennautintoa, — sama piirre, joka esim. Heinrich v. Kleistillä on vallannut niin kaikkeavarjoavan aseman.
Seesteistä lyyrillisyyttä ja Ridalan epiikalle luonteenomaista kauhukuvausta sekaisin on hänen tähän asti suurin teoksensa, kansanrunon tyyliin rakettu Merineitsit, Merenneiti, runoelma 20 laulussa.
Aihe on kaikkien maitten ja kaikkien kansojen tarustossa esiintyvä naisen ryöstö. Saarenmaalainen sankari ja heimopäällikkö Haugas ryöstää purteensa Kaukosaaren ihanan Ingerin, surmaa kaksintaistelussa hänen takaa-ajoon rientäneen ylkänsä, haudaten hänet soturille tulevin peijaisin merelliselle luodolle, ja vie Ingerin voittosaalina kotiinsa. Sama aihe, joka kohtaa niin monessa Kantelettaren ballaadissa, Vedennoutaja Annissa, Annikissa ja Kestissä, — aihe, ikivanha kuin itse runous.
Ridala ei ole käynyt käsiksi tähän aiheeseen suinkaan nykyaikaisena kirjailijana. Päinvastoin, hän on nähtävästi tehnyt kaikkensa, poistaakseen itsestään kaikki nykyaikaisen ihmisen ja meidän päiviemme runoilijan traditsiot ja vaistot. Hän ei ole yrittänyt ainoastaan uudestaan sukeltautua arkaiseen aikaan, vaan myöskin syntyä uudestaan arkaisena runoniekkana, yhtenä kansanrunon lukemattomista runolaulajista, joitten kollektiivisen luomistyön hedelmä on muinainen kansanrunous. Hänen aikomuksensa ei suinkaan ole ollut kaataa uutta viinaa vanhaan leiliin eikä elävöittää vanhaa aihettaan uudenaikuisen hengen sisällyksellä. Sekä sisällyksellisesti että muodollisesti hän tahallaan pysyttelee primitiivin runouden rajoissa. Hän ei ole tehnyt mitään koetta nykyaikaistuttaa edes kansanrunon vanhaa mittaa, kuten Erkko tai Eino Leino; hän ottaa sen käytäntöön semmoisenaan, kaikkine hyveineen ja heikkouksineen, tekemättä minkäänlaisia myönnytyksiä nykyaikuisen lukijan lyhyyden vaatimukselle.
Näytteeksi, kuinka lähelle Ridala pääsee kansanrunoa, olkoon XIII laulu:
TAISTELU.
Saari silmähän sinerti, yleni merestä luoto, kari laaja lainehista. Heloitti heleät heinät, puunsi pensahat punaiset, ruohot ruokoiset viherti, kivipaadet kangasteli, yli rannikon rosoisen, mihin laine laskeuvi, tyyntyvi merien tyrsky, hiekkarantaa huuhtoessa, somerikkoa soraista. Kasvoi kukkia karilla, heinät heljät heilimöitsi, tulikukkaset kumotti, meritähdet tuikahteli, sinerti siniset kellot, laajan hietikon laella, kiviraunion rajoilla, kussa pääskyt kaartelivat, kajersi merikajavat.
* * *