Merineitsit voisi liittyä kansanrunouteen laajana toisintona. Siinä yhtyvät Ridalan runouden näköjään ristiriitaiset ja sovittamattomat ainekset, niinkuin ne yhtyvät siinä mahtavassa elementissä, joka, vaikka joskus näkymättömänäkin, on hänen runoutensa suuri fetischi: meri.
JAAN OKS
Synt. v. 1884 Saarenmaalla. Suorittanut Kaarman kansakoulunopettajaseminaarin. Ollut kansakoulunopettajana Länsi-Virossa ja Samarassa. Kuoli v. 1918 Tallinnassa. Teoksia: Tume inimeselaps v. 1918, Kriitilised tundmused v. 1918.
1.
Jokaiseen vallankumoukseen on kätketty anarkistinen aines, äärimmäinen tendenssi, järkähtämättömällä johdonmukaisuudella jatkettu suuntaviiva, jonka lopullinen kohtalo on kadota kaaokseen. Kumouksellisen aatteen täytyy työntövoiman pakosta syöksyä eteenpäin, kunnes edessä on kaikentyhjyys. Punaista katuvarustusviiriä seuraa musta pääkallolippu yhtä luonnollisesti, kuten musta myrkkysiemen putoaa punaisesta kukasta Aivan samoin on kirjallisten kumousliikkeitten laita; niilläkin on miltei aina aiturinsa, jotka vievät liikkeensä tunnussanat heille ominaisella häikäilemättömyydellä äärimmäisiin tuloksiin; eräänlaiset säröiset henkiset särmiöt, joitten kautta kirjalliset suuntaviivat taittuvat. Heidän sairaalloisesti näkevä, suurentava yksipuolisuutensa, maniaa lähenevä kiihko, millä he tarttuvat määrättyihin aatteisiin tai mielikuviin, vaikuttaa että näissä usein jo psykiatrian rajamaille kuuluvissa kirjallisissa ilmiöissä toisinaan voi tavata jonkun murtautuvan suunnan aatteista ikäänkuin puhdasviljelyksessä. Liiaksi sisäisesti kaoottisia, koskaan taiteellista kypsyyttä saavuttaakseen, liiaksi ristiriidassa kaiken sovinnaisen kanssa, saadakseen yleisempää tunnustusta, he ovat kuitenkin saman hengen palveluksessa hekin, mikä heidän ympärillään etsii uusia muotoja.
Sielullinen mielenkiinto, jonka he herättävät, on ainakin yhtä suuri, jollei suurempikin, kuin esteettinen. Heidän taiteellinen luomisensa on sattuman varassa, kuten arpapeli, mutta he eivät siltä koskaan heitä tyhjää silmää: onnistuessaan he luovat esteettisiä arvoja, epäonnistuessaan mieltäkiinnittäviä sielullisia todistuskappaleita.
He ovat eräänlaisia nilkkuja kykyjä, lahjakkaisuuden raajarikkoja, sirpaleneroja, henkisessä kasvussaan muodottomia, anarkisteja jo aivorakenteeltaan, kirjallisia enfant terriblejä, joihin, jos kehenkä, sopii Strindbergin hirveät sanat: "Trollens barn växa icke, de få bara ett stort huvud och skrika."
Noor-Eestin enfant terrible sanan varsinaisessa merkityksessä oli äsken kuollut kirjailija Jaan Oks. Voi olla, ettei Noor-Eestiin kätketty vastarinnan itu ole koskaan niin rajusti ja alastomasti puhjennut, kuin Jaan Oksin synnynnäisessä Prometheus-asenteessa, millä hän sinkoo ajatuksensa kotkanpojan vasten ihmisiä ja jumalia. Noor-Eestin kumouksellinen vastarinta oli järjestelmällinen ja älyllinen; Jaan Oksin villeistä vaistoista versoi kapina kaikkea vastaan. Hän vei sen äärimmäiseen rajaan saakka, uhmaavaan jumalhäväisyyn, samoin kuten vei kirjallisen subjektivisminsakin, josta Fr. Tuglas muistokirjoituksessaan huomauttaa. Oksin kirjallisen subjektivismi oli niin johdonmukainen ja ylivoimainen, että hän lopulta ikäänkuin täydelleen uppoaa tähän sairaaseen minuuteensa.
Jaan Oksin kohtalo oli kuolla Viron uusimman historian kaikkein dramaattisimpana päivänä. Hänen elämänsä sammui tallinnalaisessa köyhäinsairaalassa, viidentenäkolmatta helmikuuta 1918, jonka aamu näki Viron kymmentuntisen tasavallan viirin raatihuoneen tornissa, ja keskipäivä saksalaisten soturien juoksuhautakypärät. Hänen kuolinkamppailunsa, joka itse asiassa oli vain uneen vaipumista, alkoi kirkonkellojen tervehtiessä nuorta tasavaltaa ja päättyi Die Wacht am Rhein'in kaikuessa. Päivä, yhtä ristiriitainen ja vastakohtia täynnä, kuten henki, jonka se vapautti! Viikon kuluttua Oksin maalliset jäännökset kätkettiin köyhäinsairaalan hautuumaalle. Lehti, joka toi lyhyen tiedon hänen kuolemastaan, lisää yhtä lakonisesti: "Saattajia ei ollut".
Elämäkerralliset tiedot Jaan Oksista ovat tällä hetkellä vielä joka ilmansuunnalla, eikä ole luultavaa, että tämän virolaisen kirjailijakulkurin vaiheet koskaan tulevat muodostamaan kuukausien ja vuosien kiinteätä ketjua. Hän syntyi 1884 Parsamaan vallassa Saarenmaalla, suoritti kotisaarellaan Kaarman kansakouluopettajaseminaarin, ja oli kymmenisen vuotta takaperin opettajana Massun kansakoulussa Länsi-Virossa. Senjälkeen näyttää vaellushalu tarttuneen häneen, samalla kertaa kuin kirjallinen luomispakkokin. Hän ilmestyy eräänä päivänä Tarton nuorvirolaisiin kirjailijapiireihin ja katoaa taas järjettömästi vuosikausiksi, kunnes tiedot kertoivat hänen asettuneen kansakouluopettajaksi Samaran virolaiseen siirtolaan. Siellä hän koulutoimensa ohella kaupusteli siirtolaisille kirjallisuutta ja suunnitteli — mirabile dictu! — vasikannahkavälitysliikettä. Sodan syttyessä hän joutui sotapalvelukseen ja määrättiin Tallinnaan linnoitustöihin, mutta sairastui ennenpitkää luumätään ja tuli siirretyksi sairaalaan, jota ei enää jättänyt.