Hänen elämänsä viimeisistä kuukausista, jolloin hän taas pitkistä ajoista oli jonkinlaisessa kosketuksessa uusien ja entisten kirjailijatovereittensa kanssa, on monta vertaa enemmän tietoja kuin koko hänen muusta elämästään yhteensä. Hänen tautiaan ei alussa heti tunnettu, vaan hoidettiin yksinkertaisena luuvalona hieronnan avulla, mikä tuotti sairaalle suuria tuskia. Myöhemmin, kun sen todellinen laatu oli saatu selville, kului Oksin elämä yhdestä leikkauksesta toiseen. Poikkeuksellista on hänen suuri välinpitämättömyytensä ruumiillisia tuskia kohtaan, josta kaikki silminnäkijät huomauttavat, hänen puhuessaan operatsioista kuin puunleikkaamisesta. Sekä lääkärit että sairaanhoitajat ovat yksimielisiä ylistäessään hänen erinomaista kärsivällisyyttään, joka ei milloinkaan puhjennut äänekkäisiin valituksiin. Sairautensa ajalla hän — jumalkapinoitsija — luki usein uutta testamenttia ja oli ennen kuolemaansa kysynyt papilta ehtoollista. Kirjalliset ystävät pitivät tänä viimeisenä jaksona hänestä huolta sekä rahalähetyksien että henkilökohtaisten käyntien kautta, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kuolemasta ypöyksinään, kenenkään läsnäolematta.
Jaan Oks on kirjoittanut suuren joukon novelleja, — erään arvelun mukaan useita satoja, — runoja sekä eräänlaisia pitkiä, suorasanaisia, puoleksi tunnelmoivia, puoleksi filosofoivia yksinpuheluja, joita hän itse nimittää milloin "mielialoiksi", milloin "passage"'eiksi, paitsi sitä joitakuita esteettisiä ja arvostelevia kirjoituksia. Vähäinen osa niistä on ilmestynyt Noor-Eestin eri yhteisjulkaisuissa ja sanomalehtien palstoilla, viimeiset katkelmat Siuru-albumissa, verrattomasti suurimman osan sensijaan vaeltaessa erinimisten toimitusten paperikoriin. Tuglasen tietojen mukaan keskittyi Oksin kirjallinen luomisaika pääasiallisesti kahteen, kolmeen vuoteen, vuosien 1906—1909 välille, jolloin hän päivän mittaan usein taisi kirjoittaa 3—4 kertomusta. Eräässä yksityiskirjeessä Tuglaselle hän kirjoittaa juhlineensa kaksivuotisen kirjallisen toimintansa vuosipäivää ja samalla lopettaneensa sadannen novellinsa. Hänen kootut teoksensa, joitten ensimäisiä korjausarkkeja hän ei itse enää ennättänyt nähdä, ovat alkaneet ilmestyä kirjailijaliitto Siurun toimesta, toistaiseksi vain Tume inimeselaps (Tumma ihmislapsi), novelleja ja Kriitilised tundmused (Arvostelevia tunteita), esseitä.
Ulkonaisesti Jaan Oks vaikutti epäilemättä yhtä sairaalloiselta ilmiöltä kuin koko taiteensakin, pään oikullisesta, ettei sanoisi, tylsämieliselle ominaisesta muodosta ja ihon vastenmielisestä värittömyydestä alkaen koko ruumiin velttoon kitukasvuisuuteen saakka. Harvoin on kai tilaisuudessa näkemään inhimillisen rumuuden traagillisuutta niin säälimättömässä ja sovittamattomassa muodossa, kuin tässä nuorvirolaisessa rumuuden runoilijassa. Yllään karkeat, harmaat sarkavaatteet, jalassa pitkävartiset huopasaappaat, koko ruumis yhtämittaa elehtien ja liikehtien, ikäänkuin tanssitaudin tapaamana, alituisten hermonytkähdysten tempoessa kasvojen ja raajojen lihaksia, sellaisena muistanevat kai useat silminnäkijät Jaan Oksin hänen Tarton käyntinsä ajoilta. Taikka kuten Friedebert Tuglas häntä muistokirjoituksessaan — viimeisellä tautivuoteella — kuvaa:
"Näin ensi kertaa nämä luunlaihat kasvot, joita valkeat näppylät peittivät, nämä vesiharmaat silmät, punertavantakkuiset hiukset, harvan punaisen parran ja hampaattoman suun. Näin koko tämän kurjan ruumiin tuskasta sykkyrässä repalekasalla, povi edestä paljaana, jalat kiinni sidottuina, vastenmielisen veltot kädet riipuksissa yli vuoteen reunan, jonka takana oli seinää vastaan pystyssä kaksi kainalosauvaa, ikäänkuin kerjäläisen tunnusmerkit."
Jaan Oks oli oikeassa nimittäessään itseään dekadentiksi: hän oli todella dekadentti, ruumiillisesti ja sielullisesti, taiteessa ja elämässä.
2.
Juuri lasta oli Jaan Oksissa, koskaan henkiseen täysimittaisuuteen ennättämätöntä, ikänsä sairasta ja lahjakasta lasta. Hänen päänsä paisui kuten vesipään lapsen, muodottomista ajatus- ja tunnemolluskeista, nimettömistä himoista ja vihasta. Hänellä oli lapsen kaikinpuolinen sekä inhimillinen että taiteellinen edesvastuuttomuus niin elämäänsä kuin taiteeseensa nähden. Molemmat olivat vailla suunnitelmaa, raketut kumpikin yksinomaan hetkestä, momentista. Hän vaistoi varmasti tämän lapsiheimolaisuutensa, samalla kun hänen sairas himonsa, kuten Dostojevskyn, ympäröi lapsen eroottisella mielikuvituksella. Ei ole suinkaan sattuma, että hän sekä runonsa että proosansa luonteenomaisimmissa saavutuksissa tuntee lapsena. Yhdessäkään runossa ei hänen synnynnäinen Kullervotunnelmansa ole saanut niin kirouslinkoovaa muotoa kuin runossa Lapsuus; yhdessäkään novelleistaan ei hänen aavistuksensa ole vienyt häntä niin lähelle ihmissielun alkuviettejä, kuin kertomuksessa Tumma ihmislapsi.
Tässä lyhyessä, alun toistakymmentäsivuisessa novellissa on epäilemättä
Oksin koko kohtalotragiikka.
Harmaassa, sateeseen ja lokaan uppoavassa kylässä, jota Oks niin mestarillisesti on kuvannut toisessa novellissaan Kylä, on ummehtunut koulutupa, täynnä raskasta höyryä ja katkua, missä "taivutetaan selkärankoja", "keitetään neitsyeellisiä aivoja", sorvataan väkivaltaisesti pehmeitä lapsensieluja. Mutta näitten mustina pääskynpoikina riveissä kykkivien ihmislapsien joukossa on muuan, jonka aivoissa kasvaa nuori ja villi kotkanpoikanen. Tällä vähäisellä ja synkällä maalaispojalla, jonka silmät olivat kuin kysyvät kuilut, oli "vastalausehampaat", jotka hän sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa iski joka ajatukseen. Häntä vainotaan ja kidutetaan sentakia, mutta se ei estä häntä päästämästä yhä uudelleen teräväkyntistä kotkanpoikaansa vasten vihatun kasvattajan naamaa. Mutta eräänä päivänä hän tekee julkean ja ennenkuulumattoman teon: hänen kotkanpoikansa uskaltaa kajota itse jumaluuteen! "Nyt löi ihmisten kesyttäjä kotkanpojan irtipäästäjää nenälle, suulle ja korville. Sitten heitettiin pieksetty nahka kyläkujalle kuolemaan."
Pahoinpidelty, kapinallinen lapsi sensijaan pakenee ihmisiä ja heidän elkeitään korpeen, missä "taivaan suuret, haikeat silmät eivät himoitse eivätkä nuhtele". Hänet tuodaan kotiin, hän pakenee uudelleen, kahdesti, kolmasti, koko kylän väki hälyytetään etsimään, ja kotiin tuotua hänet suljetaan rangaistukseksi koppiin. Mutta kevään tullen lapsi karkaa vielä viimeisen kerran. "Villin vaellushalun kiduttamana lapsi lankesi jo ensimäisenä päivänä monta kertaa kumoon. Jälkeenjäänyt elintarmo ehätti taas, kiipesi poikaseen, kiskaisi käppyräisen ruumiin mullasta pystyyn ja nelisti huimasti, tätä möhkälettä tärisyttäen, tyrkäten, kuluttaen."