"Kun tuo tumma Jokin taas kerran lapsen pystyyn kiskaisi, oli yö, ja kaikki ympärillä oudompaa ja huvittavampaa. Oli niin itsepäisen vapaata: säpin putoamista ei kuulunut."
"Mutta viheliäinen ääni siellä sisuksissa, suussa ja jäsenissä, — se odottakoon tyydytystään, kunnes kaikki juhlat on juhlittu." —
"Hän ei hakenut mitään, eikä keväällä olekkaan mitään löydettävissä, mikä muistuttaisi mieleen tyhjänpäiväistä syömistä. On vain salaperäinen värinä oudoissa kohdin, unenkaltainen syyhytys, ikäänkuin tikkujen pistävä hipaisu. Ei ole mitään. Kaikki menee ohitse. Kaikki tuntemattomat kouristukset ruumiissa, polte kurkussa, rauhattomuus joka suonessa." — —
"Ei ole mitään erikoista. Hyvä vain, että on sellainen oudon-outo leposija, ja niin tiheät katajat väkevässä savimullassa."
Ja tämä tumma ihmislapsi, jonka vapauden vietti on suurempi elämisenkin intohimoa, kuolee sankarillisesti nälkään, maksaen vapaudenpäihtymyksensä ilman vähintäkään napinaa hengellään.
Sama sietämätön, surmaava ympäristö, ja sen yli kasvavan yksilön traagillinen vapausvaisto on samoin Kylän johtoaiheena. Millaisella vihaisella huolellisuudella onkaan kuvattu tämä saarenmaalainen kylä: "Hukkuva keto kuin häviämäisillään ehtoiseen viluun usvaan, sinisenään jo syyskylmästä ja kuolemisen kivusta. Lakeus luo jo ensimäisiä varjojaan. On raskasta ja tuskallista. — Missä lakeus päättyy, siellä on kuja, ja kujalla sitkeä loka. Likainen on tämän kylätien sotkettu sydän. Likainen ja läpeensä sotkettu jälkien syntymästä saakka, jolloin kaviot ja nälkiintyneitten lapsimukuloitten kantapäät, sorkat, rumat varpaat, puupyörät, virsut tai puoliympyriäinen saappaanrauta sotkivat siihen takertuneen loan. — — Suurella huolimattomuudella on kylä paiskattu keskelle lokaa. — Tässä kylässä näyttää kaikki kumartavan kaiken edessä. Talot tekevät sen puitten edessä, omenatarhat kumartavat kaivonvinttejä. Niin elää kylä syysyössä, niin se viettää samoin suven selkeät päivät ja talven huurteiset ajat. — Odotat, että ilman harmaat huurut hukuttaisivat koko tämän köyhyyden kalvaman kylän potevine naisineen, pöhöttyneine lapsineen, sikoineen likakuoppineen ja ikäkuluine veräjineen. — Mutta usva haihtuu, ja savu kohoo ilmaan, ja tulevat uudet syysillat, vastenmielisyydessään samankaltaiset, uudet yöt ja uudet työt. Mutta ihminen — — — elää kuin taikakehässä, kiroo ja rukoilee jumalaa avuksi, polttaa tupakkaa, pieksee lapsikantturaa, lukee ruokarukouksensa, pesee hyppysensä, kuorii perunoita ja kituu kasvussaan."
Tässä kylässä elävät ihmiset "elukoitten keskellä, pöytien, tuolien ja rukkien välillä ja uunin vieressä." Mutta siellä elää myös nuori poika, joka syysöinä kuljeskelee yksin mustilla vainioilla ja uneksii mailmasta ja ihmissieluista, nähden luhtaniityillä tuhansia kangastuksia. Eräänä päivänä hän on kadonnut tietymättömiin. Ohdakkeet kasvavat hänen jälkensä umpeen, eikä hän ikinä palaja.
Oksin vapauden vaisto on niin voimakas, että sille kaikki järjestetty yhteiskuntaelämä tuntuu sietämättömältä kahleelta, samoin kuten uskonto ja koulu hänestä ovat vain keinoja vapaan ajatuksen sortamiseksi. Jumalan hän on valmis ripustamaan alttarin reunaan, kuten huuhkajan tallin oven yläpuolelle. Kaikki ihmisten yhteys herättää hänessä inhoa ja pakenemishalua; kuten hän suorasanaisessa mieterunossaan, Nimetön eläin, kirjoittaa, hän haluaa "kiskaista henkensä kauemmaksi kaikesta, mikä ihmiselle löyhkää, päästä piskuisten, liesitulien luota suurille vapaille tulille, ja luolasta mihin ihmisen huoku on päässyt, rajattomiin saleihin". Hänen vaistonsa on kulkurin, on maankiertäjän, jonka ihanteen hän elämässään mahdollisuuksien mukaan toteuttikin. Kauniissa ja ylpeän itsetunnon täyttämässä runossa "Jäljettä", on hänen ihanteensa kadota unhoitukseen, katkaistuaan viimeisetkin siteet ja hävitettyään kaikki jäljet. Ja Oksin anarkistinen elämänkatsomus on varmaan sanellut seuraavat sanat:
"Suurenmoista on olla välinpitämätön ja nauraa kaikkea luotua ja kaikkea luomatonta. Pilkata kuolleita, ilkamoida eläviä, se on mailmaahallitsevan voimantunnon latva, se on sen työ, joka on kaikki voittanut eikä enää viheliäisen taivaan alla mitään löydä, minkä edessä kumartua voisi."
Oks oli epäilemättä anarkisti jo synnyltään. Siinäkin hän taas lähenee lasta; kuten lapsen, oli hänenkin hävityshalunsa suurempi kuin rakennushalunsa. Hän oli tullut mailmaan, kuten Strindberg, dynamiittipanos verissä, valmis räjähtämään milloin hyvänsä. Hän ei suotta Kylässä ylistä "pyhää hävittämistä": ("Hyvin huonosti on laita jo silloin, kun ei ole enää kuolemaa eikä syntymää, kun ollaan jo tuolla puolen hävittämisen, pyhän hävittämisen, niin ettei edes särkeminen maksa vaivaa.") Tai kun hän Nimettömässä eläimessä kirjoittaa: "Silloin sysäisit vielä kerran, nähdäksesi verta, rauniokasoja, kidutusta ja jätteitä ja tervehtyäksesi tiedosta: olen saanut tehdyksi kaikkein enimmän pahaa. Herra nielaiskoon mahdollisuuden rakastaa toista tai kuolettakoon ihmisissä jo alkuidussaan senkaltaisen mielialan, missä ei ole enää rattona kidutusta, halveksumista ja kuristamistuskaa."