Häntä huvittaa luoda mielikuva mailmasta, jossa ei ole enää aviota, jossa ihmiset, "linnut, vihreä sammakko, ristilukki, uunisirkka, kaikki olisivat enkeleitä, — kuten työmehiläiset". Ja tässä tulevaisuuden kangastuksessa kiehtoo häntä juuri "seppeleitäkin korkeampi kunnia" olla maanpinnalla viimeinen, itse vapaaehtoisesti lopettaa elämä! Eräänlainen toisinto Tolstoin askeettisesta mailmanlopun ihanteesta virolaisen kyläanarkistin aivoissa!
Hänen asenteensa on alun alkaen yhteiskunnan luonnollisen vihollisen. Hänessä on elämän ja yhteiskunnan lapsipuolen synnynnäinen vastarinta kaikkia parempiosaisia kohtaan, kuten hän Tummassa ihmislapsessa sarkastisesti tunnustaa: "On jotain kaameata ja typerää olla tarmokas, kaunis, hyvä ja kunniallinen." Niinkuin Strindberg loppuun saakka oli palvelijattaren poika, niin pysyi Oks loppuun saakka samana "kahdenkertaisena äpäränä", jota hän niin suurella, mutta väärentämättömällä kyynillisyydellä kuvaa, — joka syntyy krouvirakkaudesta, kasvaa takapihojen löyhkässä, ensimäisenä taiteellisena kasvattajana päihtyneen äidin laulunrenkutus, ja joka näkee isänsä ensimäistä ja viimeistä kertaa hirttonuorassa.
Tämä syntyperä — todellinenko vaiko mielikuvituksellinen? — painaa häntä häpeänä, jonka hän tuon tuostakin vetää esiin lietsoakseen sillä kostonliekkiään. Ja niin leppymätön ja julkea on tämä viha, ettei se sammu edes kuolinvuoteellakaan, vaan leimahtaa yksityisissä runoissa, jotka Oks kahden leikkauksen välissä kirjoittaa kirjankansille, näissä katkelmissa, jotka tuskin enää ovat runoa, vaan voihketta, huutoa, huokausta, kirousta, hänen toivoessaan kykenevänsä kostamaan isänsä tyttärille samalla mitalla äitinsä häväistyksen:
Tean, et enne sündimisi sa julgesid mind emas teotada, tean, et pärast sündimisi ma emaga sain pisarates leotada, äga nüüd on sinu tütred suured, mina helev mees, nüüd on sinu tütred lahti minu ees!
(Tiedän, että ennen syntymääni rohkenit minua solvaista äidissäni, tiedän, että jälkeen syntymäni sain keralla äitini kyynelissä kylpeä, mutta nyt ovat tyttäresi suuret, minä uljas mies, nyt ovat tyttäresi tarjolla minulle!)
Jaan Oksin taide on ääni loasta, on proletariaatin ääni. Epäilemättä hän rakastaa lokaansa, hän viihtyy siinä, tottumuksesta tai luontaisesta kiintymyksestä, pyytäen saada edelleenkin "ylenkatsoa ja nauraa loassaan". Hänellä on sairaalloinen taipumus kuvata kaikkea iljettävää ja inhoa herättävää, hänen vertauksensa ja käänteensä ovat usein etovan vastenmielisiä. Mutta tämä runouden takapihan taimi, rikkaläjällä kasvatettu, rakastaa samalla kauneutta, siitä hänen traagillinen ristiriitansa. Taiteilija on hänen sanojensa mukaan "karmeuden todellinen pappi", — hän, kaikenkapinoitsija, tunnustaa taiteen "Ainoaksi, jota palvellessaan ihminen ei tunne häpeää". (Arvostelevia tunteita.) Hän, jolle hävittäminen on muuttunut intohimoksi, voi toisena hetkenä hartaudella ylistää elämän arvoa "kauneuden syvyyttä". Hän, joka on valmis heittämään jumalan rikkatunkiolle, kirjoittaa seuraavana hetkenä palavat sanat: "Sisääsi tahdon tunkeutua, ymmärrätkö, jumala, sisääsi, vaikka sillä kadottaisin kaiket elämäni".
Kaikki hänen tunteensa ovat ristiriitaisia, hänen heittelehtiessään koko ajan äärimmäisyydestä toiseen. Yksinäisyys, joka äsken oli hänelle ainoa turva ja onni, joka yksin suojeli häntä "pieniltä, vihaisilta ajatuksilta", kalvaa häntä seuraavana hetkenä synkkänä orpoutena. Hän, joka kerran tahtoi olla kaikille: "uppo-outo, tuijottaa kutakin kurkoitettua kaulaa, kuten jääkarhu kameelia", kirjoittaa verhotulla alakuloisuudella ihmisistä, jotka ovat "toisilleen tuntemattomia, outoja, kuten keskenään koivikon koivut". Kuolinvuoteellaan hän on kuulevinaan kuin humuna läpi vuoren toisten äänet, silmännäkemättä. Ja niin hän kysyy eräässä runosirpaleessaan lapsen ja sairaan avuttomuudella: "Mikä on kasvattanut välillemme vuorien ketjun?"
Mutta uupuessaan vastalauseistaan, kapinastaan ja uhmastaan, hän voi huitasta kämmenellään elämää kuten härnäävää kärpästä. On kuin kaukaista kaikua Salomonin Saarnaajan filosofiasta hänen sanoissaan: "Sillä kaikki on mieletöntä: ihminen satunnaisessa tarkoituksettomuudessaan, — ja ihminen määrätyssä tarkoituksellisuudessaan".
Jotain stoalaista tyyneyttä on sensijaan hänen kuolemankäsityksessään, jonka hän ikäänkuin ennakkoaavistuksella on haahmoitellut kertomuksessaan "Vanha matruusi", kuvauksessa vanhasta paatuneesta ja kyynillisestä merikarhusta, joka ajattelijan rauhalla odottaa loppuaan. "Hänessä ei kuolema herätä suurempaa hirmua kuin aamuinen laivanlattian pesu eikä suurempaa mielenkiintoa, kuin ankkurinnosto. Vain hieman kärsimättömyyttä sielussa, että on pakko käydä niin voimattomaksi ennen todellista pysähdystä."
Jaan Oksin elämä oli sidottu syntymään ja kuolemaan, mutta näitten kahden kahleen välillä kohosi hänen elämänsä kaari lyhyeen ja kapinalliseen pingoitukseen.