Oks oli sekoitus kykyä ja hermosairasta. Hänen luomistyöllään on täysin patologinen ilme, se on sairas, väkivaltainen toiminta, ikäänkuin äkillinen ja sokaiseva verentungos aivoihin. Aivan samoin kuten elämänvietti ehätti hänen tumman ihmislapsensa, nelistäen ja kuluttaen, samoin mahtoi luomispakkokin aika-ajoin ehättää Jaan Oksin, pakoittaen hänen sairaat aivonsa vihaiseen vireeseen, puristaen niistä myrkkyä ja kähyä, — jättääkseen hänet yhtä äkkiarvaamatta. Ei riitä lukea hänen painettuja teoksiaan, vaikka niissäkin tuntuu tämän ryöppyävän, syytävän luomisen merkit. Käsikirjoituksissa sensijaan, joita karsimatta ja järjestämättä ei milloinkaan olisi voinut painattaa, viettää Oksin sairas kirjallinen luomisvietti todellisia orgioita. Täytyy tehdä kieltämättä itselleen väkivaltaa niitä lukeakseen: koko ajan on kuin aluttoman, loputtoman sanaryöpyn alla, johon ajatuskin on hukkua. "Hän loi, kuten tulivuori, joka samalla voimalla sinkoo kohti taivasta sulaa metallia ja tuhkaa", sanoo Jaan Oksista Tuglas. Sivumääriä ajatuksetonta vatvomista, kolminkertaisesti sanoja, sanoja, sanoja, hulluinhuoneen järjetöntä houretta, ja yhtäkkiä kaiken tukahduttavan ajatuskuonan alta kirkas ajatus, niin alkuperäinen, kuin olisi se ensi kertaa ajateltu vasta näissä poloisissa aivoissa. Tämä ajatus voi olla loukkaava, häväisevä, täynnä traagillista sarkasmia ja kyynillisyyttä, mutta se on uusi!

Oks itse sanoo kerran taidetta "fysiologiseksi tarpeeksi, sielulliseksi uloshengitykseksi." Juuri siten on epäilemättä hänen oma taiteensa syntynyt. Hän itse on epäilemättä mahtanut siihen tuiki vähän. Hän ei ole kai milloinkaan muistanut sellaisia tyhjänpäiväisyyksiä olevan olemassakaan, kuten tietoinen työ, taiteellinen rakenne. Voi olla, että hänellä häämöittää jokin päämäärä liikkeelle lähtiessään, jokin kuva, jokin mieliala, jonka hän tahtoo pyytää kiinni, mahdollisesti jokin hämärä juonikin. Mutta hän kulkee tietään kuten lapset, hän poikkee joka suunnalle tien oheen, pysähtyy jokaisen nähtävyyden kohdalla. Niin hän aloittaessaan kertomustaan Koulumestarin hevonen epäilemättä todella on aikonut kuvata juuri tätä hiirakkoparkaa ja sen vaiheita, mutta sensijaan kuvaakin kaikkea muuta, kylää ja kylänmiehiä, niittyjä ja veräjiä, kunnes unohtaa tykkänään sekä koulumestarin että hänen hevosensa.

Kieltämättä kärsivät Oksin teokset kauttaaltaan katkonaisuudesta ja hämäryydestä, joka ei suinkaan aina kätke syvyyksiä, vaan hyvinkin tavallisia ajatuksen matalikkoja. Mutta toisinaan tuntuu Oksin lauseissa, kuten niistä on sanottu, kolme mittasuhdetta, ikäänkuin sanojen merkitys niitten hämäryyden vuoksi olisi joka suuntaan venyvä, avaisi mahdollisuuksia joka taholle. Ja niin tahtoisi nähdä Oksin pitkät yksinpuheluhoureet kuin tiheässä, näkymättömässä seulassa, josta yksitellen ajatusten akanain seasta varisisi selvä vilja.

Hänen sairaissa aivoissaan eivät estävät keskukset kai milloinkaan ole olleet toiminnassa, mikään ei kyennyt hillitsemään tätä rajua koneistoa, sen kerran käyntiin päästyä. Hänen tuotteliaisuutensa lyhyenä luomiskautenaan oli grafomaanin tuotteliaisuutta. Hänellä oli kiire, ikäänkuin olisi aavistanut luomisaikansa, ehkä elämänsäkin lyhyyden. "Sallittakoon ihmisen elää vain vuosi, silloin hän ei nukkuisi eikä kuluttaisi aikaa hautaa varten valmistuakseen."

Yhtä mahdotonta oli hänelle ajatustensa järjestely, suvereenilla huolettomuudella hän jätti sen toisten tehtäväksi. Hän on teoksistaan yhtä huolimaton kuin kala kudustaan, hän jättää ne kohtalon ja sanomalehdentoimituksen huomaan, häviöön tai ylösnousemukseen, se on hänelle yhdentekevä. Miten muut niitten suhteen menettelevät, kenen käsiin ne joutuvat, mitä niistä loppujen lopulta on jäljelle jäävä, — kaikki kysymyksiä, jotka eivät häntä liikuta. Ainoastaan eräässä yksityiskirjeessä Fr. Tuglaselle voi aavistaa jonkinlaisen levottomuuden, joka kuitenkin pikemmin on järkkymätöntä itsevarmuutta: "Seitsemän vuotta sanokoot arvostelijamme, ettei teoksilla ole minkäänlaista taidearvoa, kahdeksantena vuonna on heidän kuitenkin tunnustaminen, että on."

Kuten hän erästä arvostelevaa kirjoitustaan nimittää "improvisatsioksi", niin oli hänen tuotantonsa kauttaaltaan improvisatsiota, kirjoitettu luojaties milloin ja minkälaisten tuiki maallisten aherrusten lomassa, vihkokorjausten, liikearvioitten välissä. On oikeastaan aivan arvoituksellista, minä väliaikoina hän ehti hankkia itselleen senkin esteettisen ja kirjallisen puolisivistyksen, mikä hänellä joka tapauksessa oli.

Hänen taiteensa luonteesta seuraa semmoisenaan, ettei sillä voinut olla minkäänlaista kehitysviivaa, tällä taiteella, jolta puuttuu kokonaan juuri viiva, joka on kokoonpantu ikäänkuin vihan ja himon tuulispäässä, omassa raivossaan kiertävistä pisteistä. Oksin pirstaleinen ajatus ei olisi milloinkaan kyennyt kulkemaan pitkin suoraa viivaa, yhtä vähän kuin hänen kehityksensäkään. Se päättyi itseensä, kuten piste. Hänen henkinen sisältönsä ei ollut luotu elimellisesti kehittymään, ei laajentumaan mihinkään suuntaan, eikä kypsymään siitä raaka-ainestilasta, missä se oli. Se oli luotu vain purkautumaan sellaisenaan, yhdellä kertaa.

Jaan Oks on epäilemättä Noor-Eestin omituisimpia ilmiöitä. Hänellä oli ylimyssielu, köyhälistöruumiiseen kuolemaan saakka kytketty, — ruumis, joka ei koskaan voinut vapautua kyläkujasta ja himosta, ja mielipuolisuuden kanssa kamppaileva sielu, joka kauneuden ikävässään lohduttautui herjauksilla. "He olivat kuin tylsän seipään lävistämät, osaksi maankamarassa kiinni, toisen olemuksen osan karkeloidessa keinuen taivaan alla, kuten rauhaton, siunaamaton uhrisavu." On jotain sankarillista hänen uhmaavassa jumalhäväisijäasenteessaan, on jotain traagillista tässä rujossa kyvyssä, jonka taide on kuin rumuuden uhria saavuttamattomalle Kauneudelle.

A.H. TAMMSAARE

Synt. v. 1878 Tammsaare-Põhjan talossa Järva-Madisen pitäjässä Tallinnanmaalla. Harjoittanut lakitieteellisiä opintoja Tarton yliopistossa. Toiminut sanomalehtialalla. Teoksia: Rahaauk v. 1907, Uurimisel v. 1907, Pikad sammud v. 1908, Noored hinged v. 1909, Üle piiri v. 1910, Vanad ja noored v. 1913, Poiss ja liblik v. 1915, Keelest ja luulest v. 1915, Kärbes v. 1917, Varjundid v. 1917.