1.
Virolainen kaupunkilaistumiskulku, sekä sielullisena että ruumiillisena ilmiönä, siirto kylästä kaupunkiin, henkisen ilmapiirin vaihto, niin kuvaava nykypäivien Virolle, muodostaa tavallaan pohjan, jolle on rakentunut nuorvirolaisen novellistin H. Tammsaaren hieman ohut kirjallinen tuotanto.
Tammsaaren teokset eivät tosin tarjoa minkäänlaista kuvausta muuttuneesta yhteiskunnallisesta perustasta, mille nykyinen virolainen kaupunkiyhteiskunta nojautuu, ei sen luomasta tyyppien moninaisuudesta, ei edes liikunnosta kulttuurisiirrosta, joka herkeämättä muuttaa kaupunkifysiognomiaa. Se ei ole mitään nykyaikaista kaupunkirunoutta, hymniä kivimuureille ja sähköradoille, ei alkua epopeaan tulevaisuuden virolaisesta suurkaupungista. Se yrittää yhtä vähän kiinnittää Tarton vatvovaa lammikkotunnelmaa kuin Tallinnan kuumeista satamanousukasilmettä. Kaupunkia itseään, aineellisena todellisuutena, siinä tuskin on olemassa. Eikä siinä liioin tapaa mitään johdonmukaista sielullista kehitysketjua; Tammsaaren henkilöt ovat näennäisesti täydelleen irrallisia, niinkuin eivät kuuluisi mihinkään yhteiskuntaan tai suurempaan ihmisten yhteyteen. He muodostavat vain "psykologisen ykseyden", kuten heistä sanoo Friedebert Tuglas. Heillä ei ole entisyyttä eikä tulevaisuutta, ei siteitä mihinkään suuntaan. Ja kuitenkin, siitä huolimatta, on heistä joka-ainoa sellaisenaan virolaisen sivistysmurroksen, kaupunkilaistumiskulun tulos.
A.H. Tammsaare, samoin kuin muutkin nuorvirolaiset, harrastaa kaksinimisyyttä ja kirjallista naamioleikkiä; kuten Grünthalista sukeutuu Ridala, Aavikista Randvere ja Mihkelsonista monta vertaa romanttisemmalta kajahtava Tuglas, niin on A.H. Tammsaarekin milloin Anton Hansen, milloin Tammsaare. Hän merkitsee tyylinvaihdoksensa aina uudella kirjallisella kyltillä.
Tammsaare on huvittava toisinto nuorvirolaista tyyppiä, eroavaisuuksineen ja yhtäläisyyksineen. Yksityispiirteiltään hän voi muistuttaa milloin yhtä, milloin toista kirjallisista tovereistaan, mutta kokonaisuudessaan on hänen henkinen fysiognomiansa hänen yksityisomaisuuttaan. Hän on persoonallisuus, kaikesta värittömyydestään huolimatta. Ensi silmäykseltä hän näyttää toisen nuorvirolaisen novellistin, Friedebert Tuglasen, täydelliseltä vastakohdalta; Tuglas pyrkii synteettiseen fantasianäkemykseen, Tammsaare sielulliseen analyysiin; Tuglasen värit ovat pehmeätä, hivelevää liitua; Tammsaare käyttää kovanumeroista lyijykynää. Ohutverisyydestään huolimatta Tammsaare hyvin harvoin vaikuttaa artistiselta, kuten Tuglas miltei poikkeuksetta, huolimatta mielikuvituksellisesta täytelyydestään. Mutta heillä on selvät älylliset yhtymäkohtansa, joskin Tammsaaren äly on kuivempi ja mehuttomampi kuin Tuglasen; heidän satiirinen taipumuksensa on sukua, ja he koskettavat toisiaan viivanalaisissa koserioissaan, joitten sävy usein on hämmästyttävän samankaltainen, vaikka Tammsaaressa onkin monta vertaa enemmän ammattijuttelijaa. Tuglasen tyyli aateloi pienimmänkin sanomalehtipakinan; se muodostuu hänellä aina vähäiseksi tutkimukseksi, taiteelliseksi lastuksi; Tammsaaren synnynnäinen sanomalehtimieskyky ohentaa tarvittaessa raskaimman ja vakavimmankin aiheen kevyeksi jutteluksi. Hän on nautintoihminen, ilmeisin hedonistisin taipumuksin, nuorvirolaisista kieltämättä samalla humaanisin, vaikka hänen suvaitsevaisuutensa ja inhimillisyytensä juuret juontavatkin ehkä yhtä syvälle suureen välinpitämättömyyteen kuin suureen kaikenymmärrykseen.
Tammsaare on oman kirjallisen sukupolvensa keskuudessa ohuin, mielikuvitusköyhin ja todellisuusvaistoisin. Hän on ainoa nuorvirolaisista, joka häikäilemättä tarttuu päivän probleemeihin ja ympäröivään elämään, joskin hänen probleeminsa ovat yksinomaan sielullisia ja kuvatun elämän näyttämö useimmissa tapauksissa ahdas virolainen ylioppilaskomero. Hänen kirjansa ovat alun alkaen antaneet aihetta kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin, rotuhygieenisiin, kasvatusopillisiin ja siveyskysymyksiin, vaikka hän itse ei ole vihjauksellakaan vikapää niitten asettamiseen. Ainakaan ei mikään liene hänestä etäämpänä kuin vastauksen antaminen. Erehdys olisi epäilemättä luulla, että esimerkiksi Tammsaaren novelli Yli rajan olisi kirjoitettu ratkaisemaan ennen-avioliittoista sukupuolikysymystä tai mahdollisesti naisen äitiys- ja riippumattomuusprobleemia. Tammsaarea on hyvin yksinkertaisesti vain huvittanut viskata kivi yhteiskunnalliseen lammikkoon, épater le bourgeois, kuten Friedebert Tuglas hänestä sattuvasti sanoo, härnätä porvaria, vähäinen epäilevä ja miksikä ei! poikamaisen frivoli hymy suupielessä.
Tammsaaressa on epäilemättä kosolta kirjallista pahankurisuutta; hän vetää hyvin mielellään yleisöään hiukan nenästä, kuten Kärpänen-novellissa ylioppilas Kulno, joka puheellaan saa koko kuulijakuntansa petkutetuksi, tai Vivahduksia-novellin päähenkilö, joka hänkin rakastaa tällaisia pieniä kirjallisia jalkakoukkuja.
Muuten, mitkään Tammsaaren ominaisuuksista eivät esiinny erityisen silmiinpistävässä mittakaavassa, eräänlainen keskimittaisuus on päinvastoin niille tunnuksellista. Poikkeuksen tekee ehkä ironia. Tammsaaren taipumus ivaan on varmaan synnynnäinen, hänen äänenpainonsa on luonnostaan ivallinen, kuten Suitsin luonnostaan pateettinen. Tammsaarelle ei ole olemassa minkäänlaisia arvovaltaisia aatteita tai henkilöitä, ei mitään koskematonta aluetta. Hänen ivansa on usein kyltynyttä, väsynyttä, neulanohutta, harvoin erityisemmän pahanilkistä, mutta se ei suinkaan ole mitään attikalaista, ei myöskään valtameren kirpeästi väkevöittävää suolaa; sen prosenttimäärä on suunnilleen sama kuin suolapitoisuuden virolaisessa Länsimeressä. Ja Tammsaaren kieltämätön kyynillisyys, joka esiintyy sekä aiheitten että tilanteitten valinnassa, on sekin enimmäkseen samaa tahallista kiusoittelua, ärsytyshalua, kotitekoista virolaista ylioppilasboheemisävyä.
On kuitenkin muuan ominaisuus, joka näyttää olevan eroittamattomasti yhdistetty Tammsaaren henkiseen olemukseen. Se on epäily, skepsis. Se on usein vain filosofoivaa pintaleikittelyä, tapaa, muotia, vuorosanakimallusta. Mutta se on epäilemättä syöpynyt pintaa syvemmälle; kun tammsaarelaiset pohjakerrostumat syystä tai toisesta joskus paljastuvat, tapaa joka kerta juuri väärentämättömän skepsiksen, vailla vähintäkään teennäisyyttä tai keimailua. Mahdollisesti onkin tämä skepsis, harmaa kuin home ja syövyttävä kuin se, tammsaarelaisen kirjailijaluonteen ydin. Tammsaaren skepsis ei ole vapauttavaa, särkemisriemussaankin luovaa, myönteistä epäilyä. J. Luiga nimittää tammsaarelaista skepsistä tunteen skepsikseksi, joka ei synny henkisestä kehityksestä, vaan tunteen rappeutumisesta. Ja toden teolla ei pääse ajatuksesta, että Tammsaaren epäily on oikeastaan kokonaan kielteinen ominaisuus, puute, kyvyttömyys minkäänlaiseen hartauteen; häneltä puuttuu, niin sanoakseni, uskonnollinen elin.
Jokaisella kirjailijalla on pohjavärinsä. On kirjailijoita, ärsyttäviä, sytyttävän punaisia, on sinivalkoisia kirjailijoita, on toisia, joitten värissä on myrkkyä, kuten hullukaalin keltasinipunervassa kukanterässä, on kirjailijoita, ylimyksellisiä, kuten ajan kauhduttamat välivärit.