A.H. Tammsaaren pohjaväri on harmaa. Ei mikään harmaan lukuisista eri vivahduksista, ei keltaisen, punaisen eikä sinisen sekoittama, vaan yksinkertaisesti vesiharmaa, värittömyyden väri.
2.
"Hermot ovat kulttuuria, — sentähden, enemmän hermoja, enemmän hermoja", huudahtaa muuan Tammsaaren virolaisista "nuorista sieluista", ylioppilas Kulno.
Siirto maalta kaupunkiin tai oikeammin kaupunkikulttuuriin ei merkitse suinkaan vain parissa sukupolvessa tapahtuvaa luuston ja lihasten volyymin vähenemistä. Eivät vain kasvonpiirteet, kädet ja jalat hienostu rakenteeltaan jatkuvasti muuttuneen elintavan takia, ennenkaikkea muuttuu ja hienostuu hermorakenne. Kulno on oikeassa: sivistystason nousu on pääasiallisesti hermokehitystä. Ei tietomäärän, ei älyllisen pääoman suuruus voi koskaan luoda yhtä suurta sivistyksellistä eriasteisuutta, kuin juuri hermoston enemmän tai vähemmän viljelty herkkyys, sen vastasäteilyn rikkaus, sen nautintomahdollisuus ja kärsimiskyky.
Voi puhua ihmisten "herkistämisestä", kuten valokuvaaja levyjensä.
A.H. Tammsaare on suorittanut siirron kylästä kaupunkiin, — sekä henkilökohtaisesti että kirjallisesti. "Tous les chemins vont vers la ville", kuten Verhaerenin sanat kuuluvat.
Hän vaihtaa aihepiirinsä yhtä perinpohjaisesti, kuten vaihtaa tekotapansa. On yhtä suuri hyppäys Tammsaaren rehellisestä ja karusta naturalismista hänen ääriviivattomaan impressionismiinsa, kuin hänen pikkueläjäinsä, maattomain, irtolaisten, loisien ja mökkiläistensä kylästä, jossa ei ole muuta vaihtelua kuin torailu ja tulipalot, syntymä ja kuolema, hänen käsitteelliseen kaupunkiinsa. Vain pohjaväri on sama: Tammsaaren realismi on yhtä kuivan harmaata kuin ikinä hänen impressionisminsakin. Hänen talonpoikaiskuvauksissaan, jotka poikkeuksetta liikkuvat niin alhaisella yhteiskunnallisella asteella kuin suinkin, rehkii ja matelee inhimillinen elämä, näköjään vähääkään välittämättä tekijästä ja hänen tahdostaan, kaikkinäkevän luojan auringon alla. Vaimo ompelee rauhallisesti miehensä sairasvuoteen ääressä tälle kuolinpaitaa ja synnyttää lapsen samalla hetkellä, kun isä toisessa huoneessa heittää henkensä. Vanha isäntä ja renki työskentelevät pellolla, heidän vuorosanojensa vaihtoon, kysymyksestä vastaukseen, menee kokonaisen vaon kyntöaika. Akka ja ukko elelevät vuosikymmeniä samaa etanan kuoreen mahtuvaa elämäänsä, kunnes kuolema toisen korjaa. Ja paljaimmillaan tämä harmaa arkiaherrus on kertomuksessa Kaksi paria ja yksi ainoa, kahden kinastelevan mökkiläisperheen ja heidän yhteisen loisensa, Taidi-Laidin, tarina, kerrottu armahtamattomalla, kaikki tunkiokasat paljastavalla verismillä.
Tammsaaren kaupungilla ei ole edes niitäkään harvoja varmoja ääriviivoja, mitkä hänen kylällään. Se on erinomaisen utuinen ympäristö, jossa ei ole maaseudun puita, ei metsää, ei näköaloja, ei vihreyttä; ei ilmaa, mutta ei myöskään kaupungille ominaista ihmisvilskettä, kadun melua, tuskin katuja. Se on kokonaan impressionistinen, ikäänkuin tyhjään ilmaan rakennettu kaupunki, jota risteilevät nimettömät kadut, ja valaisevat tuiki persoonattomat katulyhdyt. On melkein yhdentekevää, onko tällä kaupungilla jossakin kertomuksessa tarkoitettu Tarttoa vaiko Tallinnaa; se ei muuta sanottavasti Tammaaren kirjallisia kulissilaitteita, hänelle riittää, kuten uudenaikaiselle näyttämölle, kaikkein välttämättömin huonesisustus: pari tuolia, pöytä ja sohva.
Elämän ulkonaisista puitteista ei ole jäänyt oikeastaan muuta jäljelle kuin ylioppilaskomerot, joitten "seinäpaperit ovat mustat, savuttaneet, niitten takaa pilkistää sieltä täältä seinä". Rikkinäisellä pöydällä vetelehtii kirjoja, ja lattialla on kalossit, "joilla on se erinomaisen ominaisuus, että ne helposti päästävät veden valumaan". Läpi himmeitten ja raamuisten ruutujen näkee tyhjän pihan, "missä joku vaate riippuu kuivamassa, ja joku ylioppilas tulee ja menee".
Näissä akateemisissa ja abstraktisissa ullakkokomeroissa asustavat ja rakastelevat Tammsaaren henkilöt tai oikeammin hänen puhuvat ja alati filosofoimaan pyrkivät varjokuvansa, s.o. milloin eivät kulje yksin tai kaksin vielä abstraktisempia katuja.