Ydinnäkemyksenä ylioppilasnovelleihinsa on Tammsaarella ollut eroottisen valonheijastajan säteessä nähty murto-osa nykypäivien virolaista jeunesse dorée sielua. Tammsaaren kaikki neljä ylioppilaskuvausta käsittelevät yksinomaan eroottisia suhteita, ja oikeastaan onkin ainoa oleellinen, minkä varmasti tiedämme näistä nuorista sieluista, heidän suhtautumisensa rakkauteen. He rakastavat, siis ovat olemassa.
Pitkissä askeleissa, joka epäilemättä on Tammsaaren ylioppilasnovelleista taiteellisesti ehein, on kaksi miestä ja yksi nainen, ylioppilaat Heinrich ja Otto, ja heidän yhteinen rakastettunsa Olga, virolaista demiviergetyyppiä. Oikeastaan on vielä toinenkin nainen, Heinrichin talonemännän tytär, joka eräänlaisena täytekuviona, vastakohtaisuuden lain vuoksi, esiintyy Tammsaaren useimmissa kirjoissa, edustaen hänkin ikuista naisellisuutta, pari astetta alempana tosin. Taistelu käy naisesta ja ihanteista. Heinrich Leisner, yläilmoissa asuskeleva haaveksija, rakastaa Olgaa, mutta saatuaan tietää Olgan olleen aikoinaan Oton rakastajattaren, luopuukin hänestä, pitkän sielullisen järkeistymis- ja jäähtymiskehityksen jälkeen, täynnä yksin- ja kaksinkidutusta.
Nuorissa sieluissa on miltei samat voimasuhteet. Jonkun aikaa yliopistossa opiskellut Aino Võsand jättää rahan puutteessa opintonsa ja oleskelee Tartossa. Hän tutustuu ylioppilas Kumoon, aito tammsaarelaiseen perustyyppiin, jossa skepsis ja eroottinen uteliaisuus yhtyvät, käy hänen luonaan (kaikki Tammsaaren virolaiset puolineitseet käyvät ylioppilastensa ullakkokomeroissa!) lukijan jäädessä epätietoiseksi, kuinka pitkälle tämä taidolla harjoitettu eroottinen leikki peräytymis- ja väistämisvuoroineen vie, ja lähtee vihdoin monen mutkan jälkeen ulkomaille opintojaan jatkamaan taikka, kuten Tammsaaren sanat kuuluvat, "syventämään merta ja koroittamaan taivasta".
Yli rajan kirjassa on juoni hiukan selväviivaisempi.
Välttämättömän ylioppilaan nimi on tällä kertaa Robert Muidu. Paitsi Heinrich Leisner'in aineetonta idealismia, on hänellä sangen alleviivatut aineellisetkin vaatimukset. Hän johdattaa mieleensä Weberin Demokritoksen kyynillisen lauselman: "Varo, Karl, irstaita ihmisiä, ja jollet muuta voi, niin käänny mieluummin jonkun kunniallisen naisen puoleen, hän ei ole kieltäytyvä", ja haluton kun on viettämään tavanmukaista poikamieselämää, uskoutuu morsiamelleen Hedvigille. Mutta heidän huumeessa alkanut suhteensa arkiutuu vähitellen, samalla kun Hedvig huomaa olevansa tulossa äidiksi. Hetken aikaa hän aikoo pelastautua häpeästä, menemällä naimisiin tohtori Kalamaan kanssa, mutta lopulta pääsee naisellinen ylpeys voitolle, ja hän lausuu hyvästit sekä Kalamaalle että loppukohtauksessa sangen viheliäistä osaa näyttelevälle Robert Muidulle.
On jotain näissä kolmessa novellissa, mikä edellyttää yhteistä alkusolua. Ne ovat syntyneet ikäänkuin yhteisestä konseptsiosta, samasta mielialojen, tunteitten ja tyyppien varastosta, joka tosin ei ole oikein ottanut riittääkseen niin moneen muunnokseen, vaan hataroituu kirja kirjalta. Ja miten vähäinen toden teolla Tammsaaren tilanteitten ja henkilökuvien keksimiskyky on, näkee hänen Kärpänen-novellistaan, jossa hän taas pitkän väliajan päästä palaa rakkaaksi käyneeseen ullakkokomeroonsa, malttamatta edes hankkia Kulnolle uutta nimeä, vaan tuoden hänet semmoisenaan, ainoastaan joitakuita vuosia vanhempana näyttämölle.
Jeunesse dorée, — miksikä ei yhtähyvin jeunesse grise, — harmaa nuoriso!
On muuan piirre, mikä heti pistää silmiin Tammsaaren novelleissa: niissä puhutaan loppumattoman paljon. Tammsaaren ihmiset, sekä miehet että naiset, puhuvat aina, ikäänkuin heillä olisi puhumisvimma. "He suutelevat ja siinä sivussa puhuvat allegorisia tyhjänpäiväisyyksiä", sanoo heistä muuan arvostelija. Tarttolaisissa ylioppilaskorporatsioissa oli tapana varsinaisen sanakaksintaistelun ohella opettaa nuorille keltanokille sanataistelua, jota varten heidät armotta asetettiin sanapistosten maalitauluksi. Tammsaare yrittää epäilemättä seurata baltilaisia perintätapoja. Hänen henkilönsä taistelevat hekin kaiken aikaa floreteilla ja rapiireilla, väistävät, torjuvat, antavat sivuiskuja, hyökkäävät.
He keskustelevat herkeämättä, eikä kuitenkaan mikään tunnu liikkuvan keskustelun aikana kuin puhujien äänijänteet. Heihin sopii, kuten eräs virolainen huomauttaa, Jugendin parodia Maxim Gorkista. Kohtalon hylkäämät ihmiset istuvat koossa, filosofoiden ja saivarrellen, kunnes yhtäkkiä joku heistä kysyy: "Mutta miksi me aina puhelemistaan puhelemme, miksi emme koskaan tee mitään". Ja siihen toinen vastaa: "Siksi, että Maxim Gorki on meidät luonut!"
Samoin voisi tammsaarelainen miesten ja naisten kuoro vastata: "Koska
Tammsaare on meidät luonut."