Tammsaare ei suinkaan itse ole ollut tiedoton tämän alituisen herkeämättömän puheensorinan merkityksestä. Nuorten sielujen Kulno sanoo kerran:
"Luultavasti saivartelemme liian paljon ja elämme liian vähän; sentakia on meillä niin paljon kysymyksiä."
Juuri sisäistä liikkumattomuutta, äärimmäistä passiivisuuttaan, yrittävät tammsaarelaiset ullakko-asukkaat verhota puheensa vuolaudella. Se on teon surrogaattia, teon, johon he eivät ikinä ole ryhtyneet, ikinä eivät ole ryhtyvä.
Tammsaaren nuoriso on älykästä, mutta heikkohermoista sukupolvea, jonka nousukkuus tuntuu ennenkaikkea tahdon ja luonteen heikkoudessa, sivistysväsymyksessä, jota he poikkeuksetta potevat. Se ei ole heille itselleenkään mikään salaisuus, he tietävät hyvin jo edeltäkäsin ennemmin tai myöhemmin jäävänsä tien oheen.
Kuvaavaa näitten yliskamarien tunnelmalle on iltapuhde Kulnon luona, jonne on saapunut sekä Aino Võsand että Rein Jaaninpoika Muhem, muuan Emajoen Ateenan ikuisia ylioppilaita, joka vihdoin on päätynyt jumaluusopilliseen tiedekuntaan, mutta toden teolla tutkiikin oluthaarikkojensa pohjia suuremmalla syventymisellä kuin heprealaisia alkutekstejä.
Kulno kertoo kuulijoille "unensa". Oli kerran köyhä ylioppilas, joka halusi kirjoja, aina vain kirjoja ja seisoskeli nälkäisin silmin kirjakaupan ikkunan edessä, ahmien edes kirjojen nimiä. Kerran hänen taas tavallisella paikallaan seisoessaan, puhuttelee häntä pyöreähkö, tyytyväinen vanha herra: "Nuori mies, harrastatteko kirjoja?" Mutta ylioppilas, ylpeä nuoruudestaan ja köyhyydestään, vastaa: "Kuinka niin? Kirjoja? Miksi?" Myöhemmin hänestä itsestään on tullut samanlainen pyöreähkö, tyytyväinen vanha herra, mutta kirjat ovat jääneet ostamatta. Silloin hän kävelyllä sattuu näkemään yhtä nälkäisen ylioppilaan, kuin hän itse kerran, seisoskelevan kirjakaupan ikkunan edessä. "Nuori mies, harrastatteko kirjoja?", pääsee hänen huuliltaan. Mutta ylioppilas pakenee pysähtymättä.
Kulno kertoo unensa ja "pimeässä tunsivat nuoret ihmiset, kuinka näkymätön käsi kutoi hienoa verkkoa, pingoittaen sitä heidän ympärilleen".
Tammsaarelaisen nuorison sisäinen voimattomuus uloittuu sillekin ainoalle alalle, joka näyttää muodostavan heidän elämänsä ainoan varsinaisen liikuntavoiman: erotiikkaan. Tammsaaren sielullinen valonheijastaja on, kuten sanottu, ennenkaikkea eroottinen. Mistä nämä nuoret sielut muuten tulevat, mihin menevät, minkälainen on heidän edellinen kehityksensä, minkälainen mailma, jossa he kohtaustensa välillä oleskelevat, kaikki se jää ullakkokamarien ulkopuolelle. Liikuntapääoma, mikä heissä mahdollisesti on olemassa, kuluu yksinomaan eroottiseksi vaihtorahaksi. Kaikki, Heinrichit, Otot, Olgat, Kulnot, Ainot ja Muidut harjoittavat eräänlaista eroottista urheilua, joko rajan tällä tai tuolla puolen. Tammsaarelaisessa rakkaudessa on suuri määrä kidutushalua, kuten on huomautettu, kärsimyksen tuottaminen kuuluu oleellisesti hänen rakkausnautintoonsa. Sekä Heinrich Leisner että Kulno ovat sielullisia sadisteja, ilmetköön se sitten Kulnon älyllisenä kissahiirileikkinä tai itsekidutuksena, kuten Heinrich Leisnerin loppumattomissa, hiuksenhalkovissa itse-erittelyissä. Ja Robert Muidun huveihin kuuluu samoin kiusata entistä morsiantaan ja rakastettuaan tahallisilla, kylmästi harkituilla loukkauksilla.
Tammsaarelaiset ihmiset ovat eroottisesti erinomaisen herkkiä, vaikka vailla eroottista syvyyttä. Epäilemättä on rakkauselämä hermoviljelyksen hienoimpia mittareita. Ja jos Tammsaaren nuoriso jossain suhteessa kerta kaikkiaan on irtautunut kylästä ja talonpoikaispsykologiasta, niin juuri rakkauselämässään. Siinä ei ole mitään jäljellä vaistojen terveestä turmeltumattomuudesta, se on läpeensä kaupunkikulttuurin hermostunutta erotiikkaa, kokeilua sekä muiden sielulla että omallaan. Tammsaaren nuoret sielut ovat rakkauden herkuttelijoita, lasinmaistajia, mutta eivät koskaan pohjaanjuojia.
He ovat kauttaaltaan ensimäistä polvea, uuden ihmisen ilmakehä ympärillään. He ovat lopettaneet laskunsa maaseudun kanssa; heidän pyrkimyksensä on selvä ja tietoinen. Mutta siitä huolimatta on heissä jotain amphibista, kahtaanne kuuluvaa, jokin sovittamaton, sisäinen ristiriita pyrkimyksen ja saavutuksen välillä; kuten sadun taivaanvuohet he ovat jääneet riipuksiin maan ja taivaan välille.