Ei ole mitään syytä yleistää Tammsaaren kuvausta virolaisesta ylioppilasnuorisosta enemmän kuin tarpeellista. Se on epäilemättä sidottu määrättyyn aikaan, vuosisatamme ensimäiseen vuosikymmeneen ja pitää epäilemättä paikkansa vain murto-osaan nähden. Mutta joka tapauksessa on sivistyksellisen saltomortalen jälkitauti, josta alussa Noor-Eestin yhteydessä oli puhe, tämä tammsaarelainen virolainen erikoisväsymys ollut ja on ehkä vielä tälläkin hetkellä muuan muoto välipolven tragiikkaa, polven, jota, J. Luigan sanoja käyttääkseni, ei yhdistä entisiin talonpoikaiskoteihinsa muuta kuin "sukat ja muona". On mahdollista, että tammsaarelaisten henkilöitten suuri irrallisuus johtuu yhtä suuressa määrin impressionistisesta dogmasta, ympäristön poissulkevasta tekotavasta, kuin tietoisesta tarkoituksesta. Mutta varmasti kuvastuu siinä samalla kaupunkilaistumismurros ja kaupunkilaistumistragiikka.
Tammsaaren nuoret sielut ovat, kuten alati pohmeloinen Muhem sanoo: kapuamassa pitkin hermoja kuten pitkin teräslankoja, kohti kulttuuria ja yli-ihmisyyttä.
3.
Tammsaaren viimeisessä teoksessa, novellissa Varjundid (Vivahduksia), on hermojen herkistymiskulku loppuunsuoritettu. Se on viety jo yliherkkyyteen, lähelle patologista rajaa tai mahdollisesti sen ylikin. Kärsimykseen tarvitaan kehittyneimmät hermot. Tämän kertomuksen "minällä" ne ovat jo olemassa; hän on saavuttanut sen kehitysasteen, josta Rein Jaaninpoika Muhem ja Kulno Nuorissa sieluissa ihanteenaan uneksivat, hän on kavunnut hermoja myöten kulttuuriin. Hermot ovat anastaneet suurimman osan hänen olemuksestaan, kaikkien muitten kudosten kustannuksella, hänestä ei toden teolla ole enää muuta näkyvissä kuin hermosto, kuten anatomian oppikirjoissa mustalle pohjalle piirretty valkea hermokaava.
Novellin minä on sydäntautinen mies, joka saapuu terveyttään hoitamaan Mustanmeren rannoille. Hänen ikänsä on aivan epämääräinen, kertaakaan ei hänestä käytetä epiteettiä nuori, mutta ei tosin myöskään vanha. Yhtä epämääräisiä ovat hänen kansallisuutensa ja ammattinsa; edellisen suhteen häntä huvittaa uskotella kärsimystovereilleen olevansa suomalainen, mutta maisemat, jotka hänelle koti-ikävän hetkinä kangastavat, ovat virolaisia. Mitä jälkimäiseen tulee, niin emme saa tietää siitä muuta, kuin että hänellä on: "ammattina taudit, ja elämäntehtävänä laiskuus". Muutenkin hänellä on vastustamaton halu panna omiaan, syyttä, suotta, ilman muuta itsekästä tarkoitusta kuin kertomisen ilo, tosiasioitten väärentämisen tuottaessa hänelle taiteellista huvia. Hän valehtelee tietoisesti, suunnilleen samoista vaikuttimista kuin lapset tiedottomasti. Hänen seurustelupiiriinsä kuuluu poikkeuksetta keuhkotautisia, kaikilla taudin eri asteilla. Ja koko tässä pakolliseen tyhjäntoimittamiseen tuomitussa joukossa, joka on paennut kotiseutunsa ilmanalaa Mustanmeren rannikon lauhkeuteen, vallitsee pitkällisten sairauksien ja erikoisesti keuhkotaudin luoma tunnuksellinen, nautinnon janoinen levottomuus ja hermostunut hentomielisyys. Rakastelu seuraa keuhkotautia yhtä varmasti kuin kuume. Ilma on erotiikalla kyllästetty, sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän alalta. On päähenkilöitä, on sivuhenkilöltä, mutta useimmilla on osansa tästä parantolarakkaudesta. Kertomuksen minän rakkaustarina alkaa viattomasti ja vaarattomasti, kuten kuusitoistavuotiaitten idylli: viikkokausia vain etäältä ihailtuaan yhdeksäntoistavuotiasta kuolemaantuomittua venäläistä tyttöä, jonka "kaula on kuin kukanvarsi", hän uskaltaa vihdoin tehdä rakkaudentunnustuksensa, ojentamalla rakastetulleen ruusun. Eikä heidän välillään tule sen enempää puhetta rakkaudesta. "En tiedä, emme puhuneet siitä milloinkaan, unohdimme", hän tunnustaa myöhemmin. Ajateltakoon, tammsaarelainen mies ja nainen, jotka eivät puhu, vaan ymmärtävät vaitiolon kaunopuheisuuden! Johtuu mieleen lause Tammsaaren edellisestä allegorisesta lastukokoelmasta Poiss ja liblik (Poika ja perhonen): "Nuoruuden murhe on muuttunut mykäksi alakuloisuudeksi." Mutta kuitenkin päättyy tämä hauras ja sanaton rakkausidylli kuolemaan ja tragiikkaan. Tytön, Sonjan, on lähdettävä pois, iltaa ennen lähtöään hän saapuu ystävänsä luo, — ja elämänjano voittaa kuolemanläheisyyden. Seuraavana päivänä tyttö kuolee verensyöksyyn. Mies jää yhä kävelemään polkua vuoriston ja meren välillä, kuunnellen sairaan sydämensä lyöntejä ja ajatustensa syyttävää kiertokulkua, kunnes ei enää jaksa, vaan ampuu luodin rintaansa. Mutta hän ei kuole, parin kuukauden päästä hän on siksi tervehtynyt, että voi palata takaisin pohjoiseen kotimaahansa.
Vielä kerran, vuosien takaa, Tammsaare palaa perustyyppiinsä. Lukijalle jää täysi vapaus ristiä kertomuksen minä millä nimellä hyvänsä; hän itse esitteleikse vain tilapäisesti tekaistulla suomalaisella nimellään. Mikään ei estä hänen nimeään olemasta Heinrich Leisner, kuten Pitkien askelien sankarin, miksikä ei myöskään Kumo tai Robert Muidu! Hän vaikenee tosin visusti kehitysvuosistaan, mutta on kaikki syy luulla, että hän kymmenkunnan vuotta takaperin on asustanut tammsaarelaisessa ylioppilaskomerossa. Ainakin hän on siellä vieraillut. Muutamista yrityksistä päättäen hänkin on aikoinaan harjoittanut aito tammsaarelaista suurten lasten palloleikkiä hieman kalpeilla aforismeilla. Paitsi sitä hän on nähtävästi harrastanut eroottista urheilua, kuten hekin. Ja hän harrastaa sitä vieläkin, sekin on muuan hänen ammateistaan. Mutta se ei enää onnistu hänelle, entinen leikki, jossa Kulno oli saavuttanut virolaisen mestaruuden, muuttuu odottamatta armahtamattomaksi totuudeksi.
Hän on erehdyttävän samanlainen kuin ennenkin, — ja kuitenkin tuiki erilainen. Hän on sama epäilijä ja kyynikko, sama itsekäs individualisti, mikä ennen. Hän olisi kai yhä vielä, kuten Kulno, valmis määrittelemään ihmisen tietyksi määräksi: "vettä, rasvaa ja herra tiesi, mitä vielä". Mutta hän on edeltäjiään tuntuvasti vanhempi, hänen teoriansa eivät ole enää kokemuksia suuremmat. Sairaus on saanut aikaan kahtiajaon hänen olemuksessaan, iva on kevyempänä aineksena kohonnut pinnalle, ja näkyvissä on tunnepohjan humaani inhimillisyys. On vaikea puhua talttumuksesta, sillä mitä taltutettavaa oli Kulnon tai Robert Muidun varhaisvanhassa nuoruudessa? Mutta hänen kärsimyskykynsä on kehittynyt ainakin hänen nautintokykynsä veroiseksi.
Nuorien sielujen pessimismi oli vielä lainatavaraa, muotia, esteettistä pessimismiä. Nämä nuoret sielut koreilivat vielä kärsimyksellään, sekä olevalla että olemattomalla, mutta se ei häirinnyt sanottavasti heidän hyvinvointiaan tai ruokahaluaan. Varjundid-kertomuksessa kuollaan kärsimyksestä, sen henkilöt ovat Asran heimoa, joille rakkaus ja kuolema ovat yhtä.
"Rakastavilla on aina kuolemanajatus mukanaan", kirjoittaa novellin minä päiväkirjaansa. Tammsaare on tähän lauseeseen tavoittanut erään inhimillisen sielunelämän totuuksista. Rakkaushuumeeseen yhtyy kuolemanhuume, ne ovat sukua keskenään. Kaksoisitsemurhan edellä käy miltei aina aistien rakkaus. Voi ottaa aivan umpimähkään pari esimerkkiä mailmankirjallisuudesta, seldwylalaisen Romeon ja Julian rakkausyö ennen kuolemaa Kellerin samannimisessä novellissa, tai kahden hiilikaivokseen hautautuneen rakkauskohtaus keskellä kuolemankauhuja Zolan Germinalissa. Taide on jo ammoisista ajoista tietoisesti käyttänyt tätä rakkauden ja kuoleman traagillista sekaannusta. Kuinka mestarillisesti onkaan ennen muita Arthur Schnitzler kutonut sekaisin kuoleman ja rakkauden loimet pikku draamoissaan ja novelleissaan! Sen psykologinen vaikutus on aina pettämätön. Ja aivan varmaan on suuri osa Tammsaarenkin novellin tehoa samoin hänen Mustanmeren rannikkojensa kukkakujien ilmastossa, täynnä kuolemantuomiota ja ruusujen lemua.
Vivahduksia on tavallaan kypsä teos. Se on kypsä, kuten auringotta ja varjossa varttunut hedelmä, vähän kitkerä, vähän mehuton, vähän kokoonkäpristynyt, pieni, salainen madonsyömä jossain sydänperukassaan. Mutta se on kuitenkin niin kypsä, kuin se olla saattaa. Se on kokonaisuudessaan tosi ja rehellinen kirja, kälvetystautinen ja voimaton, sairaalloisesti herkistynein hermoin luotu, helpompi kuvitella versoneeksi jonkun kuluneemman kulttuurin maaperästä kuin virolaisen. Se on Tammsaarea: ohut, useimpain mielestä kai hieman kuiva ja pitkäveteinen, epätasaisesti sommiteltu, harmaanväritön ja diskreetti kuin vesileima.