Juuri tässä tarpeettomuusihanteessa, kuten sanottu, joka epäilemättä on Ruthin ydin, kuvastuu samalla koko nuorvirolaisen uusromanttisen kirjallisuusvirtauksen taide- ja elämänkäsitys. Nuori kumouksellinen kirjallinen polvi oli ottanut tehtäväkseen tendenssin ehdottoman poistamisen kirjallisuudesta, sen vapauttamisen jokaisen kahlehtivan aatteen palveluksesta, taiteen itsensä asettamisen taiteen ainoaksi päämääräksi.
Ruth on tämän l'art pour l'art teorian elämään ja ihmiseen sovelluttamista. Jos voi olla olemassa taide taiteen vuoksi, miksi ei olisi oikeutettu ihminen, joka on olemassa vain ihmisen vuoksi, joka ei ruumiillistuta itsessään ihmiskunnan vaivalloista kehitystyötä, vaan saman työn valmiin tuloksen, jolla ei ole mitään osaa elämän välittömässä ylläpitämisessä ja jatkamisessa, mutta joka henkilöi hyödyttömyyden kauneuden, kuten eräät lajit erinomaisen väriloistoisia, mutta suvuttomia orkideoja!
Ruth on yhteenveto Noor-Eestissä alun alkaen liikkuneista aineksista; sen perusajatus on kauttaaltaan aristokraattinen, kuten pohjimmiltaan Noor-Eestinkin. Se on nuoren polven esteettisen individualismin pohjakaava.
Aivan vailla kaikkia kosketuskohtia todellisuuden kanssa ei kuitenkaan Ruth, virolaisen uneksijan keinotekoinen ylinainen, ole. Ruthissa on epäilemättä jotain kaikkien aikojen la femme inspiratrice'sta. On aina ollut olemassa naisia, jotka, vaikka eivät olekkaan olleet luovia sanan varsinaisessa merkityksessä, kuitenkin ovat painaneet olemuksensa leiman kokonaisiin aikakausiin. He ovat olleet korkealla älyllisellä tasolla, eivät suinkaan aina ole edes puuttuneet luovaakaan kykyä, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt heissä käyttämättä. Sensijaan he ovat vapauttaneet miehessä luovan voiman. Se on tuottanut heille suurempaa tyydytystä, kuin oman kykynsä käyttäminen, he ovat nähneet siinä suuremman mahdollisuuden saada ilmaisun omalle henkiselle olemukselleen. Heidän neroutensa on ollut kokonaan passiivista, ei luovaa, mutta luomiseen innostavaa. Heidän suuri tietomääränsä ja aivoviljelyksensä on tehnyt heidän ymmärtämyksensä laajaksi ja kaikkikäsittäväksi ja heidät itsensä kykeneviksi ystävyyteen. Saksalaisen romantiikan aika ja Nuori-Saksa ovat luoneet useita tällaisia naisia, joitten vaikutus aikalaisiinsa on ollut arvaamattoman suuri, vaikka ei ole jäljellä muuta todistusta heidän henkisestä tasostaan kuin kimppu kellastuneita kirjeitä ja aikalaisten lausunnot. Näitä naisia oli etupäässä Caroline, mutta myös Dorothea Veit ja Rahel. Marianne von Willemer, Goethen ystävätär Gerbermühlestä, kuuluu myös samaan la femme inspiratricesarjaan, hän, jonka kunnianhimolle täysin riitti julkaista runonsa ilman tekijänimeä Goethen Westöstlicher Divanin runojen rinnalla, samoin kuin Caroline julkaisi Shakespeare-käännöksensä Schlegelin nimiin. Kaikille näille naisille on rakkauselämä ollut yläpuolella kaikkien muitten elämänarvojen, mutta rakkauselämä erinomaisen korkeassa, hienostuneessa ja sielullistetussa muodossa. Heillä ei ole mitään tekemistä meidän aikamme yhteiskunnallisen naistyypin ja hyvin vähän nykyisen kirjailevan naisen kanssa. Perusajatus heissä ja Ruthissa on sama: he ovat luoneet vain itsensä.
On hyvin mahdollista, että tulevaisuuden nainen korkeimmalle kehittyneissä ilmestysmuodoissaan on lähestyvä la femme inspiratrice-tyyppiä. Hän on ehkä luopuva nykyajan naisen kunnianhimoisesta unelmasta olla luovana kykynä miehen veroinen. Hänen äärimmäisiin kehittynyt tietoisuutensa, jonka voimme olettaa monta vertaa suuremmaksi nykyajan naisen tietoisuutta, on epäilemättä myös tekevä hänet tietoiseksi omasta psykofyysillisestä rakenteestaan ja sen luomista edellytyksistä. Sensijaan emme voi ajatella hänen luopuvan älyllisestä viljelyksestä. Hän on siinäkin suhteessa oleva nykyajan naisen yläpuolella, vaan että hän mahdollisesti on käyttävä äly viljelyksensä hiukan toisin kuin nykyajan nainen. Hänenkin korkein kunnianhimonsa on oleva luoda, mutta luoda miehen kautta. Voi olla, ettei nainen, naisena pysyessään, koskaan voikkaan korkeammalle kohota, kuin juuri vapauttaessaan miehessä luovan voiman. Tulevaisuuden naisen kutsumus on silloin olla luovan miehen, neron, ystävätär, uudistuksen lähde, josta ihmiskunnan kuolemattomat kauneusnäyt kumpuavat.
FRlEDEBERT TUGLAS
Synt. v. 1880 Ahjan moisiossa Võnnun pitäjässä Liivinmaalla, käynyt Treffnerin yksityislukiota Tartossa. Vv. 1906-1917 maanpaossa eri maissa. Elää paraikaa kirjailijana Tartossa. Teoksia: Kahekesi v. 1908, Liivakell v. 1913, Õhtutaevas v. 1913, Juhan Liiv v. 1914, Felix Ormusson v. 1915, Saatus v. 1917, Teekond Hispaania v. 1918.
1.
On olemassa muuan puoli virolaista henkistä elämää, jota tähän saakka ei ole kylliksi varteenotettu, ainakaan suhteessa nykyisiin kirjallisiin ilmiöihin, virolaisen psyyken yöpuoli, niin sanoakseni. Tunnettu baltilainen tiedemies v. Baer kuvaa virolaista luonnonlaatua rauhalliseksi, flegmaattiseksi ja kylmäveriseksi, henkisille taudeille vastaanottamattomaksi. Aivan yhtä suurella oikeutuksella voisi virolaista maisemaa määritellessään puhua vain viljavista, savipohjaisista pelloista, hedelmätarhoista, rehevistä luhtaniityistä matalain kukkuloitten välissä, tyynistä, tasaisesti virtaavista joista, alavarantaisista järvistä. Mutta kuten virolaiseen maisemaan eroittamattomasti kuuluu virstamääriä laajat suot ja rämeet, niin kuuluu virolaiseen psyykeen, paitsi yllämainittuja ominaisuuksia ja viljandilaisen, pellavakaupoilla vaurastuneen talonpojan tietoista, mahtailevaa juurevuutta, vielä muuan toinen alkuaines, yllätyksellinen, herkistynyt, äärimmäisyyksiä tavoitteleva, fantastiikkaan vetoa tunteva, näkyjä näkevä ja — aivan vastoin v. Baerin väitettä — ylen altis kaikille henkisille ja sielullisille sairauksille. Ei tarvitse muuta kuin ajatella, millaisen keskiaikaisen legendan kiihkouskonnollinen liike tuskin viisikymmentä vuotta takaperin sai loihdituksi Tallinnanmaan rannassa, — höyryn, sähkön ja sanomalehtien valta-aikana, — kun monisatapäinen pyhiinvaeltajajoukko viikkokausia odotti Lasnamäen niityllä profeettansa lupaamaa "valkeaa laivaa". Hermostunut sähköisyys on muuan nykyisen virolaisen sivistysyhteiskunnan tunnusmerkkejä. Milloin hyvänsä voi siinä odottaa syntyvän ikäänkuin sähkökeräytymiä, jotka puhkeavat sielullisiksi kiihoitustiloiksi.
Virolaisen yhteiskunnan nykyään vahvasti materialistisesta ilmeestä huolimatta ei fantastinen piirre suinkaan ole häipynyt olemattomiin. Tämän sielullisen ominaisuuden juuret juontavat epäilemättä hyvin syvälle, ja mahdollisesti saisi mennä aina yhteissuomalaisiin kerrostumiin saakka, sen alkuilmiöitä etsiessään. Erehdys olisi tietysti nähdä siinä jotain yksinomaan virolaista, niin, edes olettaa inhimillisen sielun yöpuolen virolaisella rodulla kehittyneen silmiinpistävämpään määrään kuin muilla. Ylläkerrotuntapaiset uskonnolliset liikkeet eivät kuulu harvinaisuuksiin eteläisemmissä vyöhykkeissä ja romaanisilla kansoilla, ja anglosaksilaisen rodun taipumus fantastiikkaan on tunnettu. Mutta joskin tämäntapainen sielullinen rakenne olisikin peruksiltaan jotain aivan yleisinhimillistä ja kaikille yhteistä, ei voitane sittenkään kieltää eräänlaisen erikoisesti virolaisen hermoherkän taipumuksen olemassaoloa, jonka merkkejä ei ole havaittavissa vain myöhempinä aikoina, vaan jo kansanrunoudessakin. Virolainen psykiaatteri J. Luiga on osoittanut, kuinka usein esim. luonteenomainen näköharha, hallusinatsio, esiintyy virolaisessa kansantarinassa. Ihminen kulkee yössä, pimeydessä, yhtäkkiä "lyö valkeata" hänen ympärillään, ja hän näkee näyn, useimmiten kauhistuttavan. Tunnetut ovat virolaisilla saarilla ja mannermaallakin esiintyvät "säikkymistaudit". Virolainen suorasanainen kansantarusto, — samoin kuin tosi kyllä useitten muittenkin kansojen, — on hyvin rikas n.s. kauhuaineista; se vilisee kaikenkarvaisia kauhuolioita, olipa niitten nimi sitten kratt, puuk, hall, luupainaja tai mikä hyvänsä, sekä epälukuisia tarinoita ihmissusista ja koirankuonolaisista, painajaisista ja eriskummallisista näköharhoista. On kuin vuosisatoja orjuudella rasitetun kansan säikkynyt fantasia olisi ehdoin tahdoin kaikkialta etsinyt kauhun ja ahdistuksen aihetta, ikäänkuin todellisuuden vaivat eivät olisi sille riittäneet, vaan sen unissaankin olisi täytynyt kantaa päivän taakkaa, väristen omien aivojensa aaveen edessä.