Juuri orjuuden synnyttämä, alituinen ja jatkuva masennustila, ruumiillinen sekä sielullinen, kasvatti epäilemättä tätä "kalmiston mielikuvitusta", kuten Tuglas sitä nimittää. Joskin Viron seitsemänsatavuotisen orjuusajan synkkyyttä mahdollisesti on liioiteltukin, ja sillä kaikesta huolimatta oli helpommatkin hetkensä, jolloin syntyi kansanlaulujen Ilo (= kauneus, ilo) ja kansantaiteen värikäs ornamentiikka, niin on epäilemättä suuri osa nykyistäkin virolaista henkistä ja ruumiillista kituliaisuutta pantava tämän luonnottoman pitkän, epäterveen kehityksen laskuun. Elinaikaisen puolinälän kiihoittamat aivot olivat otollinen maaperä fantastiikalle. Lisäksi tulivat herkeämättömät sota-ajat takaa-ajokauhuisine päivineen, kansan herkkähermoisen, näyillä kyllästetyn mielikuvituksen saadessa ravintoa maakuoppien ja onkalojen hämärissä, joissa kyläkunnittain päiväkausia piileskeltiin. Suuri sija on virolaisessa kauhutarustossa, kuten luonnollistakin, suolla. Siitä kohoavat salaperäiset valkeat orhit ja suunnattomat heinäsuovat; se on ehtymätön kauhuakantavassa hedelmällisyydessään, virolaisen kansantarun suuri tuntematon, suuri sfinksi, jonka rahvaan mielikuvitus kansoitti öisimmillä näyillään, täynnä virvatulten runoutta.
Taine on epäilemättä oikeassa: jokainen lahjakas kirjailija kuvastaa tahtomattaankin rotunsa ominaisuuksia. Harvinaisissa tapauksissa hän voi olla kaikkien niitten eri ominaisuuksien synteesi, joista hänen rotunsa ja heimonsa psyyke on kokoonpantu. Mutta useimmiten hajaantuu rotuperintö, ja eri yksilöt heijastavat vain murto-osia suuresta yhteisestä rotupääomasta. Tämä rodullinen yhteenkuuluvaisuus voi olla kirjailijalla usein miltei tiedotonta, eikä se suinkaan aina käy yhteen sen käsitteen kanssa, mitä olemme tottuneet nimittämään kirjallisuudessa "kansalliseksi". Maailmankirjallisuudessa on kyllin esimerkkejä kirjailijoista, jotka aiheenvalinnaltaan ovat täysin kansainvälisiä, mutta silti syvemmässä merkityksessä ovat oman rotunsa tulkkeja.
On kuin olisi Friedebert Tuglas, Nuoren-Viron lahjakkain prosaisti, virolaiselta rotuhengeltä saanut antimiksi ja perinnöksi juuri hermoherkän ja fantastisen puolen, kalmiston mielikuvituksen. On hyvin mahdollista, että vasta kosketus eräitten maailmankirjallisuuden suurien sukulaishenkien kanssa saattoi hänet täysin tietoiseksi tästä rotuperinnöstään. Mutta joka tapauksessa hän on kaikkien niitten epälukuisten, nimettömäin kansantarujen sepittäjäin suoranainen jälkeläinen, jotka kerran loivat virolaisen kauhuromantiikan, kuullen suden ulvonnassa vangitun ihmishengenvalituksen.
Tuglasen sielunelämässä ja luomistoiminnassa näyttää vallitsevan erityinen lainehtiminen. On kuin hänen tunne-elämässään aika-ajoin syntyisi erikoisia kiihoitustiloja, hermopingoituksia, joitten alaisena hän suorittaa varsinaisen luovan työnsä; hänen muu henkinen toimintansa sensijaan on nähtävästi syntyisin näitten kuumetilojen väliajoilta. Siitä hänen tuotantonsa niin erilainen ilme ja laatu. Tuglas luo kukkuroilleen kohonneen affektin vallassa, eräänlaisessa sielullisessa huumaustilassa; hänen taiteensa on neuroosin runoutta.
Kauhun affektilla on Tuglasen teoksissa suuri sija. Hän on itse kirjoittanut nuoruutensa "vapaaehtoisista painajaisista ja omatekoisista aaveista". Kauhu on hänellä epäilemättä jo verissä, hänen ei ole suinkaan tarvinnut mennä itsensä eikä kokemuspiirinsä ulkopuolelle sitä kuvatakseen. Päinvastoin, milloinkaan ei hänen vaistonsa ole niin varma kuin hänen käsitellessään kauhua, tätä sielullista jännitystilaa, jonka voimaa ja tiheyttä, sen kuolemanpeloksi kohotessa, voi verrata vain erotiikan synnyttämiin sielunjärkytyksiin. Tämän aste asteelta kohoavan, kaikki muut vaistot lamaavan sielullisen kulun kuvaamisessa saavuttaa Tuglas suurimmat kirjalliset voittonsa. Alituisesti toistuu hänen teoksissaan takaa-ajotunnelma.
Turha yritys olisi tietysti kytkeä niin rikastaitteista ja kehityskykyistä henkeä kuin Tuglas minkään määritelmän puitteisiin tai yrittää liiaksi yksinkertaistuttaa hänen sielullista pohjapiirrostaan. Painajaisuniensa väliaikoina hän näkee näkyväisen maailman koristeellisessa ja maalauksellisessa valaistuksessa, täynnä hentoja, hauraita idyllejä ja lempeää lyyrillisyyttä. Mutta lähimmäksi omaa olemustaan tulee Tuglas epäilemättä, kun hänelle runollisen haltioitumisen hetkinä, hänen omia sanojansa käyttääkseni, "kaartuu pään päällitse sysimusta taivas, josta tuikkivat heleät, kiihkoisat ja kivuntuottavat tähdet".
2.
Friedebert Tuglas on itse antanut avaimen henkiseen rakenteeseensa, kirjoittaessaan laajan itsetunnustusromaaninsa, Felix Ormussonin, v. 1915. Tällä teoksella on aivan erikoinen asema Tuglasen tuotannossa; se on ikäänkuin reunamuistutuksia, viivanalaisia selityksiä hänen muihin teoksiinsa.
Felix Ormusson on Friedebert Tuglasen taiteeksi tihennetty minä, itsepaljastus, jonka vilpittömyyttä ei ole mitään syytä epäillä. Päinvastoin, kirjailija on sen itse selvin sanoin eräässä aikakauskirjaväittelyssä tunnustanut: "Luulen tuntevani Felix Ormussonin. — Olemme vuosikausia liikkuneet samojen ilmiöitten ja vaikutelmien piirissä. Usein tuntuu siltä, kuin hän olisi minulle omaa itseänikin läheisempi. Hänen taipumuksensa, makunsa, sanansa ja äänensä, — niitten suhteen en suinkaan ikinä voisi erehtyä."
Toinen asia on, onko kirjailija sittenkään antanut koko itseään. Pikemmin voisi sanoa, että hän on valinnut erään kylläkin sangen oleellisen puolen itsestään ja alleviivaamalla sen luonut tyypin, jolla on yleiskantava merkitys. Friedebert Tuglas on laajempi kuin Felix Ormusson. Mutta joka tapauksessa, vaikkapa Felix Ormussonin ja Friedebert Tuglasen henkiset ääriviivat eivät kokonaan toisiinsa yhtyisikään, ovat he kuitenkin siksi lähellä toisiaan, että romaania voi käyttää tienoppaana kirjailijan hieman sokkeloisessa ja yllätyksellisessä mailmassa.