Felix Ormusson, — se on sama Friedebert Tuglas, — vain myöhemmällä kehitysasteella, — joka tuskin koulupenkiltä päästyään joutui teossa ottamaan osaa 1905 vuoden kumousliikkeeseen, nuoruutensa koko kiihkeällä temperamentilla, täynnä ajan nuorta ja tulipaloista romantiikkaa, kulkien pitäjästä pitäjään vallankumouksellisia puheita pitäen ja myöhemmin istuen Tallinnassa Pitkän Hermannin tornissa tutkintovankeudessa. Vähintäin kymmenen vuoden pakkotyö Siperiassa odottaa häntä, mutta hän pääsee pakenemaan yli rajan ja asuu siitä pitäin, lähes kaksitoista vuotta, ulkopuolella maansa rajojen, ainoastaan silloin tällöin ilmitulon ja vangitsemisen uhalla käyden kotimaassa. Hän viettää vuosikausia vapaaehtoista kulkurielämää, retkeillen Espanjaan ja Italiaan, asuu pitkät erät Parisissa taiteilijaboheemin keskuudessa, — kuten Felix Ormussonkin — sen jälkeen useat vuodet Suomessa. Vasta maaliskuun vallankumous on antanut hänellekin täydet kansalaisoikeudet Virossa.
Felix Ormusson on sen kehityskulun tulos, minkä Friedebert Tuglas näinä "oppi- ja vaellusvuosinaan" suorittaa, kumouksellisten kiihoituspuheitten pitäjästä täysiveriseksi kaunosieluksi. Perinpohjainen muutos tapahtuu tässä "romanttisessa sielussa, täynnä paatosta ja intohimoa", jollaiseksi Felix Ormusson kuvaa kahdenkymmenenvuotiasta minäänsä. Ja hän jatkaa: "Temperamenttini, mielialani, sieluni on muuttunut, — olojen, ympäristön, voi ehkäpä olla, myös minussa itsessäni kätkeytyvien itujen pakosta." "Pari vuotta, pari yksinäistä vuotta, täynnä itsetutkimusta ja erittelyä, riittivät panemaan sieluni lainehtimaan pohjia myöten ja sitten jäähdyttämään sen pinnalle jäisen riitteen, joka nyt vain harvinaisissa tapauksissa murtuu." Tuglas irroittautuu Baltiasta, kuten irroittautuu Internationalesta, kuten vapautuu niin monesta muustakin dogmista, kirjallisesta sekä yhteiskunnallisesta. Se on sama tuskallinen irtaumiskulku, jonka samoihin aikoihin taantumuksen raskaassa ilmakehässä suorittaa Gustav Suits, suorittaa Noor-Eesti kokonaisuudessaan. Tienrastit ovat samat: pettymys, kaikenepäily, talttumus, estetismi. Vuonna 1906 Tuglas kirjoittaa vähän retoriseen tapaansa: "Taistella sodassa, kaatua taistelussa, — kuinka helppoa siihen verraten! Mutta elää, nähdessään kaiken muun kaatuvan, itse yhä hengittää, nähdessään kaiken muuttuvan epätodellisuudeksi, harhaksi, uneksi, kauhistavaksi, peloittavaksi, hirveäksi uneksi, — mikä sietämätön kidutus!" Nuoruuden epälukuisten jumalain ja epäjumalain alttareista jää pystyyn vain yksi: kauneuden. Todellisen elämän käydessä yhä tuskallisemmaksi, yhä vieraammaksi, alkaa sen rinnalle kasvaa olematon, näkymätön, mutta silti yhtä oleellinen elämä. Syntyy kaksoisolento, joka yhtaikaa elää ikäänkuin kahta eri olomuotoa. Felix Ormusson on valmis astumaan näyttämölle.
"Neron tehtävä on kehittää ajan taipumus sen kaikkein jalosukuisimpaan, täydellisimpään ja itsetietoisimpaan mahdollisuuteen. Sinulla (Felix Ormussonilla) olisi edellytyksiä viljellä aikakauden pyrkimystä."
Sanat ovat romaanin esipuheesta. Ja eräänä syysyönä, täynnä sateen ja yksinäisyyden spleeniä, sama Felix Ormusson kirjoittaa päiväkirjaansa:
"Niin, toden teolla, miksi en pitäisi päiväkirjaa tai olisi kirjevaihdossa, kuten Werther tai Jacopo Ortis, — kertoakseni jälkimailmalle murhenäytelmääni. On vahinko, että nämä inhimilliset kokemukset, kaikki nämä itse-erittelyt hyödyttä ja jäljettä häviäisivät. Niissä olisi sentään aineksia kokonaiseksi myytiksi, kun aika ne hämärtäisi ja etäisyys suurentaisi. — Eikö voisi Felix Ormusson kerran omalla alallaan olla samaa, mitä Don Juan tai Werther, — olematon ja sentään uskottavampi kuin koko mailma. Se olisi ainoa lohdutus. Sen vuoksi maksaisi vaivaa todella elää. Olisin valmis sentakia vallan erikoisesti kärsimäänkin!"
Tuglasen tarkoitus ei ole ollut suinkaan vain poikkeuksellisen yksilöpsykologian, harvinaisen poikkeustapauksen toteaminen; päinvastoin, hän on kai jo varhain tuntenut tyypillisen, luonteenomaisen yhtenäisyyden omansa ja sukupolvensa kehityskulun välillä. Friedebert Tuglasta, toisin sanoen Felix Ormussonia on epäilemättä viehättänyt sama tehtävä, joka niin monta taiteilijaa, niitten joukossa kaikkein suurimpia, on houkutellut: koota oman aikakautensa luonteenomaisimmat säikeet, seuloa ne kaikesta satunnaisesta, korostaa ne korkeampaan asteeseen, sanalla sanoen, luoda aikakauden tyyppi, tulkita aikakauden mykkä ja vapautustaan vartova sana. Se edellyttää aina, että runoilija tuntee olevansa aikakauden virtausten synteesi, tuntee itseensä keräytyvän kaiken, mikä aikakaudessa ahdistavana tai vapauttavana pyrkii ilmoille, tuntee olevansa l'enfant du siècle sanan varsinaisessa merkityksessä. Ulkokohtaisesti, yksinomaan havainnon tietä eivät synny tällaiset teokset. Ne ovat päinvastoin aina mitä persoonallisinta, subjektiivisinta taidetta, häikäilemättömiä itsetunnustuksia, itsepaljastuksia, jotka eivät epäile lausua peittelemättä sitäkään, minkä tunnustamisen Rousseau nimittää vaikeammaksi kuin rikoksellisuuden, naurettavaisuuden. Ne ovat sairaan ajan suuria sairaskertomuksia. Kirjailija on yhtaikaa sekä potilas että parantaja, hän paljastaa armotta oman sielunsa sairauden, joka samalla on koko hänen sukupolvensa tauti, kehittäen sen huippuunsa ja mahdollisimpaan täydellisyyteen, ikäänkuin viljelläkseen siitä rokotusainetta, joka varjelisi samalta vaaralta.
Goethen Werther, Constantin Adolphe, Musset'n Vuosisadan lapsen tunnustus, Lermontovin Aikamme sankari — pohjoismaisesta kirjallisuudesta Jacobsenin Niels Lyhne, Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja, — kaikki nämä nimet johtuvat mieleen Felix Ormussonia lukiessa. Ei niin, että virolainen romaani taideteoksena sinnepäinkään ylettyisi näitten intiimin taiteen kuolemattomien muistomerkkien rinnalle. Mutta kuitenkin on kuin yhdistäisi näkymätön, ajasta ja kansallisuudesta piittaamaton side nämä niin erilaiset nimet, kuin olisivat ne renkaita samassa, läpi vuosikymmenien kulkevassa inhimillisessä ketjussa. Felix Ormusson on kaikkien näitten kuuluisain mailmantuskapotilaitten heimoa, hänen tautinsa on samaa alkujuurta kuin heidänkin. Sama suuri melankolia, jolla ei ole muuta pohjaa ja perustaa kuin inhimillisen olemuksen ja elämisen traagillisuus sellaisenaan, joka Salomon Saarnaajaa kalvoi kaiken turhuuden tuntona, Wertheriä "Weltschmerzinä", jolle Ranskan romanttinen koulu antoi nimen ennui, joka tuntui karvaana pohjasakkana kaikissa Petshorinin ja Niels Lyhnen elämyksissä, — sama mailmantuskan, kaunosieluisuuden ja epäilyn maininki tuntuu myös virolaisessa Felix Ormussonissa.
Sanottakoon heti: Felix Ormusson ei ole mikään elävä kirja sanan tavallisessa merkityksessä. Kaikki, mitä tässä päiväkirjan muotoon kirjoitetussa romaanissa tapahtuu, jää lukijalle yhtä varjomaiseksi, kuin se nähtävästi on ollut tekijällekin. Felix Ormusson, Parisista kotimaahan palannut kirjailija viettää kesänsä ystävänsä, radikaalisporvarillisen virolaisen lääkärin luona, rakastuu kesän kuluessa ensin ystävänsä kevytmieliseen ja hekumalliseen vaimoon, Heleneen, ja senjälkeen tämän sisareen, viileään ja neitseelliseen Marioniin, jotka kumpikin, vaikka Ormussonin onnettomuudeksi, päinvastaisessa järjestyksessä samoin rakastavat häntä. Loppujen lopulta jäätyään kumpaakin vaille, Felix Ormusson palaa takaisin Parisiin, pelastuen rukkaset saatuaan nolosta tilanteesta sepittämällä legendan salaperäisestä ranskattaresta, ja siten lähtiessään säilyttäen seikkailijan ja Don Juan-sädekehänsä.
Mutta sensijaan elää näissä aforismeissa, ajatusvälähdyksissä, tunnelmissa, joitten mosaikista kirja on kokoonpantu, erehtymättömästi Felix Ormusson.
Felix Ormusson on ennenkaikkea romantikon, uni-ihmisen, toimintaan kykenemättömän ihmisen tragedia. Häneltä puuttuu täydelleen elämisen taito, hän on kykenemätön varsinaiseen elämään. Kuten nuori Obstfelder, hänkin tuntee alati sattuneensa "vieraalle taivaankappaleelle". Niinkuin Tuglas itse hänestä sanoo: "Felix Ormussonilla on alusta alkaen kaksi olemisen kehää: todellinen ja mielikuvituksellinen. Todellisessa hän on aina huonosti onnistunut". Hän on kirjaihminen siihen määrään, että hänen näkökulmansakin on ennen kaikkea kirjallinen; kirjeet ja kirjat merkitsevät hänelle luotettavampaa todellisuutta, kuin itse kouraantuntuva ja aistittava elämä; elämällä, rakkaus siihen luettuna, on hänelle vain eräänlainen koristeellinen ja esteettinen arvonsa. Vielä enemmän: hän itse tuntee usein samaa epätodellisuuden tunnetta itseään kohtaan, ikäänkuin hän olisi vain "eräänlainen näköharha, eräänlainen luonnon idée fixe". Aivan sama ajatus on jo Tuglasen v. 1906 kirjoittamassa Unede kuristik kertomuksessa: "En ole todellinen, olen kangastus, olen mailma ja mielikuva. Osani elämässä on ollut vain näyttää joltakin eikä olla. Se on ollut runoa ja mielikuvitusta. Omaa sydäntä ei minulla koskaan ole ollut, runon ja mielikuvituksen sydämellä olen tuntenut." "Vain olematon on ihanaa", Felix Ormusson huudahtaa. "Valhe, olematon, uneksittu maa on todella aina ollut oikea kotimaani." "Kauniimpi kaikkia saavutuksia on kuvittelu. Se on ainoa kiinnepiste kuolleessa mailmassa, jossa ihmisellä on kaksi verivihollista, aika ja välimatka." Kuten Huysmansin à Rebours-kirjan sankari keinotekoisessa valtamerilaivassaan, niin asustaa Felix Ormussonkin eräänlaisessa mielikuvituksen ja unielämän lasikehässä, jonka särkymistä hän pelkää. "Yhä hauraammaksi kuluu ajatuksen hankauksesta lasiseinä, joka eroittaa olemisen olemattomuudesta. Kerran leikkaa armoton timantti illusioonin kuvastimen puhki. Ja mitä silloin?" Todellisuus, realiteetti, on hänelle aina tuottanut vain tuskaa ja kärsimystä.