Hän on ihminen, jonka voima ja rikkaus ovat mielikuvituksessa, abstraktisessa ajattelussa, mutta joka ei kestä vähintäkään kosketusta todellisen elämän kanssa. Jokin tuntematon keskipakoisuuden laki karkoittaa hänen tapaisensa ihmiset varsinaisesta elämästä, he ovat tuomitut ikänsä kiertämään kaiken lämmön lähdettä, kuten kuu aurinkoa, itse kylminä. He ovat avuttomia ja saamattomia elämän moninaisten ilmiöitten ja vaatimusten edessä, niinpian kuin ne astuvat heidän eteensä todellisuutena eikä unena. Heidän mielikuvituksensa kirjavat siivet putoavat heti todellisuuden ilmakehässä. Lyhyesti, heiltä puuttuu tärkein: elämisen taito.
Hänen ristiriitaisuutensa ja traagillisuutensa syntyy siitä, että hän huolimatta elämänpelostaan ja kykenemättömyydestään kuitenkin ikävöi samaa todellisuutta, jota hän itse asiassa halveksii ja pelkää. Yksinkertainen, kasvimaisesti kehittyvä ja luonnollisesti sykkivä elämä herättää hänessä kateutta. Hän kadehtii vanhaa Adamia, renkiä, joka lyödessään seivästä maahan, ei koskaan kysy, "mikä on seiväs semmoisenaan, mikä on seipään idea?" Onnellisia ovat hänestä ne, jotka "syövät, juovat, nukkuvat ja synnyttävät lapsia". Ja kaunosielu Felix Ormusson haaveksii rupeavansa maalaisrengiksi, päästäkseen katselemasta elämää kirjallisilta ja esteettisinä näkökulmilta, samalla kun häntä kiusaa niittoväen karheat kädet ja vielä karheammat äänet ja oma taitamattomuutensa viikatteen käytössä.
Elämänkykenemättömyydestään huolimatta hiuduttaa häntä alituinen elämänjano. Hän odottaa täysielämää, tämän sanan renessanssiaikuisessa merkityksessä, kaikkien ruumiin ja hengen kykyjen täydellistä nautintokelpoisuutta. Hän janoaa yhtä intohimoisesti täydellisyyttä, kuin hänen toinen minänsä Friedebert Tuglas lastussaan Pro domo mea. Hänelläkin on sammumaton ikävä "täydellisiin mailmoihin, kristallisiin seutuihin, joitten yli puhkeavat kukoistukseen suuren salaisuuden ja suuren tietoisuuden heleät kukat".
Hänellä on koko nuoren rodun elämis- ja nautinnonhalu verissään. Hän kärsii tietoisuudesta, ettei ole tilaisuudessa kaikesta mailmaanmahtuvasta yhdellä kertaa nauttimaan. Veneziassa soutaa iloinen seurue gondooleilla kiinalaisten lyhtyjen valossa suvisena yönä merelle, — ja hän, Felix Ormusson, ei ole mukana! Troopillisessa metsässä koittaa päivä, punaiset metsäkukot kiekuvat, apinalauma juoksee kimeästi kirkuen yli suurten mehuisten kukintojen kruunaamain latvojen ja karistaa oksilta ruusuisia kukkia kuin lunta vedenpartaalla vetelehtivien krokodiilien päälle, — ja hän ei näe sitä! Hän tahtoisi puolen tunnin kuluessa nähdä kaikki maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, kaikki tähtitieteelliset, geologiset ja biologiset kehityskulut, mitkä miljoonan vuoden kuluessa ovat tapahtuneet. Vielä enemmän: hän tahtoisi elämänsä kuluessa suorittaa koko Darwinin kehitysopin käytännössä, aina amööbista hamaan yli-ihmiseen saakka.
Hän vaivaa päätänsä mietiskelemällä, minkälainen on kiinalaisten, tämän vanhan hienostuneen rodun rakkaus, minkälainen heidän rakkautensa runous, heidän hyväilyjensä kulttuuri. Voiko sitä käsittää? Vai onko se yhtä ihmeellistä, kuin hampunkukkasten rakkaudenilmaisu tai ruispellon heilimöinti?
Felix Ormussonkin kärsii ahdistavista painajaisunista, jotka eivät anna hänelle rauhaa:
"Koko yön vaivasivat minua pahat unet.
"Jokin muodoton ajoi minua takaa mittaamattomalla lakeudella. Se oli monikätinen ja monijalkainen, tuhathaarainen, puun ja eläimen sekasikiö. Yhä uudelleen ja uudelleen, monena kymmenenä muunnoksena, silmänräpäyksessä väriään ja muotoaan muuttaen, se yllätti minut harmailla kedoilla.
"Lakeutta leikkasivat liikkumattomat joet, joitten vesi oli läpikuultamaton. Minä hiivin jokipolvissa, korkeassa kaislikossa. Mutta taas, yhä uudestaan, tavoitti minut näköharha, Unien saatanallinen seepia kymmentuhansine koipineen.
"Se tuli toisinaan pitkähiuksisena päänä. Toisinaan kuin Ilmestyskirjan aurinko, mustine sädekruunuineen. Toisinaan taas kuin satatuhatta, polvesta yhteenkasvanutta hoikkaa ihmisjalkaa, jotka juoksivat nopeasti. Se seisoi joka paikassa tielläni, niinkuin ihmispuut Danten Helvetissä.