"Eksyin sen haarojen keskellä. Ne riippuivat äärettömänä köynnöskasvien tiheikkönä ympärilläni ja ylläni. Epätoivoisesti yritin kiskoutua irti, mutta kietouduinkin kiinni yhä lujemmin.
"Ja niin makasin kumollani maassa, joka jäsen sidottuna. Ikäänkuin kosteat meriheinät tai imelästi tuoksuvat naisen hiukset piirittivät minua joka puolelta."
Felix Ormusson on kirja kaunosielusta, lähemmin sanottuna virolaisesta vuosisadan vaihteen kaunosielusta, ehkei vielä lopullinen läpileikkaus, mutta siihen tietoisesti pyrkivä. Kuten muuan toinen nuorvirolainen kirjailija sanoo: Felix Ormussonin kaimoja kiertelee pitkin maata! Mutta se on jo sellaisenaan alkava reaktsio ylenpaltista estetismiä ja kaunosieluisuutta vastaan. Kertomuksen kuluessa Felix Ormusson, kaunosielu, alkaa epäillä tähän asti ainoaa uskontoaan, estetismiä, niinkuin on kerran epäillyt kaikkea olevaista. Hän hävittää itse omatekoisen jumalansa: "Estetismi on myrkkyä. Leikki kaikkein korkeimmalla asteella, kun siihen aletaan uskoa, on traagillinen. Traagillisuus on siinä, että sen jälkeen sekä leikki että myös todellinen elämä käyvät mahdottomiksi." Ja toisessa kohden: "On jotain kauheata tuntea kauneus koko olennollaan, nähdä jumalansa kasvoista kasvoihin. Tunkeuduttuaan taiteen peruksiin, tuntiessaan sen joka jäsenellään, tajutessaan sen kuin uskonnon kaikilla aisteillaan, ei onnistu enää elämä eikä taide."
Hän alkaa etsiä eetillisiä elämänarvoja siinä, missä ennen näki vain koristeellisia, rakkaudessa, avioliitossa. Yli-ihminen Felix Ormusson on vähällä muuttua moralistiksi, hän vaihtaa esteettisen mailmankatsomuksensa eetilliseen. Mutta eetillisyys ei tee häntä sen elämään kykenevämmäksi kuin esteettisyyskään. Ja lopullisen kompastuksensa jälkeen hän heittää molemmat nurkkaan rakastettavalla keveydellä tunnustaen:
"Elämä ei ole esteettinen eikä eetillinen ilmiö. Se on yksinomaan koomillinen. Ottakaamme se siis sellaisena vastaan!"
Ride, si sapis! Mailma ja elämä kuvastuvat lopullisesti Felix Ormussonille samassa ivanauruisessa, vääristyneessä asenteessa, kuin hänen kosintakohtauksessaan, jolloin hän onnettomuudekseen sattuu istumaan puutarhan suuren lasipallon edessä ja sen kuperassa pinnassa näkee irvikuvaksi rujostuneen itsensä. Kaikki päättyy lopultakin farssiin. Ranskalainen tai oikeammin kreikkalainen tapa antaa murhenäytelmän jälkeen hullunkurinen, nauruhermoja kutkuttava ilveily, huuhtoa pois vapauttavana nauruna elämän ankara totuus, — siinä Felix Ormussonin elämänfilosofian lopputulos.
Mutta turhaan yrittää Tuglas antaa tälle uni-ihmisen murhenäytelmälle tragikomedian leimaa. Se on ja pysyy tragediana, kuinka sovittavan koomilliselta näkökulmalta tekijä koettaakin katsoa toisen minänsä erehdyksiä.
Felix Ormussonin, alias Friedebert Tuglasen, on hänen henkinen rakenteensa alun alkaen määrännyt ennemmin tai myöhemmin irroittautumaan kaikesta todellisuudesta ja siirtymään sen ulkopuolelle, fantastiikan fosforikimmelteiseen mailmaan, clair-obscur-valossa häämöittävine tilanteineen, — mailmaan, joka aikojen alusta on ollut turvapaikkana hänen kaltaisilleen uneksijoille, ja joissa heillä on elämis- ja hallitsemisoikeus.
3.
Ei ole myöskään unohdettava, Tuglasen joutuessa lisäämään Euroopassa vaeltavien virolaisten emigranttien lukua, tuli hänen psykologiansa pakostakin olemaan emigrantin, maanpakolaisen. Ei ole epäilystäkään, ettei se tavallaan ole ollut määräävää koko hänen kirjalliselle kehitykselleen. Tuglas on monessa suhteessa velkaa maanpakovuosilleen. Mutta varmaa on, että hän on saanut samalla tuntea emigranttielämän lamaavat ja kielteiset puolet, irrallisuuden kirouksen. Jos osa Noor-Eestin kirjailijoista on saanut kipeästi kärsiä olojen liikaa ahtautta, niin on Friedebert Tuglas saanut päinvastoin kärsiä mailman liiasta väljyydestä. Kirjailija voi ehkä pitkät ajat elää ja luoda myötääntuomastaan havaintojen, tyyppien ja elämysten pääomasta, joka tietysti on sitä riittävämpi, mitä myöhemmällä iällä irtautuminen on tapahtunut; hän voi henkistä tietä jonkun aikaa ylläpitää tämän havaintomailmansa tuoreutta. Mutta loppujen lopulta tulee kuitenkin hetki, jolloin välimatka käy taiteellisesti surmaavaksi, sisäinen näkemys ehtyy, ja elimellinen kosketus luonnollisen aihepiirinsä kanssa on ainoa parannuskeino, niin, taiteellinen elinehto. Tuglas ei syyttä, suotta Juhan Liivin runoudesta lainatulla vertauksella nimitä itseään kohti mehiläiskekoa, kotimaata, pyrkiväksi mehiläiseksi. Epäilemättä hän on saanut aika-ajoin pitkän ja pakollisen maanpako-aikansa kuluessa tuntea taiteellisen ehtymisen, kuoleutumisen vaaran, jolla pitkittyvä eristyminen, ei mihinkään kuulumattomuus, on häntä uhannut.