Hänen siirtymisensä fantastisiin aiheisiin olisi tätäkin tietä johdonmukaisesti selitettävissä, luonnollisena seurauksena olosuhteista. Hän oli pakoitettu siihen, se oli ainoa mahdollisuus, mikä hänelle jäi jäljelle. Ja toden teolla, mitä kauemmin hänen maanpakolaisuutensa kestää, sitä etäämmäksi hän etenee ulkonaisesta todellisuudesta. Hän alkaa virolaisella naturalistisella kyläkuvalla. Side kotikylään on vielä tuores ja läheinen, ihmisillä on vielä mullan ja lannan haju. Senjälkeen alkaa jo etäisyys tehdä tehtävänsä, virolainen kylä asujamineen siirtyy etäämmäksi lyyrilliseen, impressionistiseen valaistukseen. Mutta tämäkin jo hiukan tyylitelty idylli katoaa, ja jäljelle jää vain aineksia taruksi, myytiksi. Ulkonaiset olosuhteet ovat kuitenkin vain jouduttaneet Tuglasen kehitystä, joka muutenkin kaiken todennäköisyyden mukaan olisi ollut väistämätön. Suunnilleen samoissa olosuhteissa on toinen virolainen kirjailijaemigrantti, Eduard Wilde, säilyttänyt kaiken aikaa täysiverisen realisminsa ja kotoisen aihepiirinsä. Tuglasen erikoinen henkinen rakenne on epäilemättä jo alusta alkaen ollut olemassa; sen voi aavistaa vaistomaisena pyrkimyksenä omaa alkuainettaan kohden jo hänen kaikkiin eri tyylilajeihin kuuluvissa harjoitelmissaan, jotka kuin päällekkäin latoutuneina kerrostumina, kirjallisgeologisessa järjestyksessä ovat julkaistut teoksessa Liivakell (Tuntikello). Ikäänkuin värikäs, fantastinen kivisuoni se kulkee läpi Tuglasen nuoruuden tuotannon.
Tuglas on oppilasvuosinaan kokeillut kaikilla mahdollisilla tyylilajeilla. Hyvin kirjava on kirjallinen läpileikkaus, jonka Tuntikellosta saa — Naturalismi, uusromantismi, impressionismi, symbolismi, kaikki viihtyvät vieretysten. Selvä ja asteettainen on sensijaan irtautuminen todellisuudesta.
Nuoruutensa realistisnaturalistisissa harjoitelmissa, joista jotkut kohoavat jo taiteellisellekin tasolle, on Tuglas, kuten sanottu, vielä kokonaan virolaisessa kamarassa kiinni. Ihmisten puhe kiintyy hänen korvaansa vielä aivan foneettisella tarkkuudella; hän ei tarvitse minkäänlaista kaukoputkea nähdäkseen räikeän alkeellista ihmiskekoa, jossa Hunt (Susi)-kertomuksen seikkailut tapahtuvat, tai yhteiskunnallista vääryyttä huokaavaa maapintaa, josta on kohonnut Hingemaan (Sielunmaan) ikävöinti. Kaikki on vielä lähellä häntä, käsinkurkoitettavassa etäisyydessä. Hän on tosin tavallaan kyllä jo kylän ulkopuolella, hänellä ei tällä alkuasteellakaan ole kansankirjailijan perspektiivitöntä suhtautumista aihepiiriinsä; hän katselee kyläänsä pieni, tuskin näkyvä satiirinen hymähdys suupielessä tai sitten miltei tendenssiin vivahtavalla yhteiskunnallisella säälillä. Mutta hän on vielä aivan äsken nähnyt sen. Hän on vielä aivan äsken nähnyt nuo sydänmaan kylän pimeimmälle taikauskolle ja joukkosuggestiolle alttiit ihmiset, joitten kaivoon talviyönä putoaa susi, uppoamatta heti, vaan pysytellen hengissä ja houkutellen koko talon patriarkaalisen, monipäisen väen aamulla virren ja jumalansanan voimalla manaamaan itse pääpirua! Susi-kertomuksen johdosta, joka alkujaan ilmestyi eräässä aikakauslehdessä, kävi muuan talonmies toimituksessa valittamassa, että se salli kansaa pilkkaavia kirjoituksia!
Aivan hiljakkoin on Tuglas samoin vielä tuntenut Sielunmaan virolaisen kandimiehen (= mäkitupalaisen, pikkutilanvuokraajan) elämisen ja olemisen äärimmäisen viheliäisyyden, jonka sammumaton oman maapalstan kaipaus ei saa tyydytystään, ennenkuin hänelle kapinaan osaaottaneena avautuu hauta, "seitsemän jalan pituinen, neljän jalan levyinen". Kertomus on 1905 vuoden jälkikaikuja; huolimatta epäsuhtaisesta rakenteestaan, joka panee olettamaan alkuaan paljoa laajempaa pohjapiirrosta, on siinä kauttaaltaan voimakas ja väärentämätön sävy. Muutamilla sivuilla, muutamilla lauseilla saa Tuglas esiin tämän virolaiselle niin luonteenomaisen maanikävöinnin. Kandimiehen iäkäs, haudan partaalla hoippuva isä alkaa haaveksia "hingemaasta", jonka kruunu Siperiassa on jokaiselle luvannut: "Tuntui, kuinka hänen äänensä värisi sisäisestä liikutuksesta, ikäänkuin hän olisi lausunut ilmi jotain, mitä koko elinaikansa oli sielussaan kantanut, kaikkein kalleimman, kaikkein suurimman ajatuksensa. Sielunmaa! Millainen sana, mitä kaikkea se merkitsi! Se merkitsi hevosta, lehmää, omaa kattoa pään päälle, vapautta veroista, vapautta raskaasta orjuudesta…"
Niin lyhyt on vielä välimatka, joka tässä kertomuksessa eroittaa Tuglasen virolaisesta kylästä, että sen epäkohdat, sen kärsimät vääryydet herättävät hänessä suuttumuksen. Hän maksaa kirjalliset kymmenyksensä ajan hengelle, kuten tekee sen henkilökohtaisestikin. Hän on vielä etäällä Felix Ormussonin koristeellisesta näkökulmasta. Hän tahtoo vielä parantaa ja auttaa; hänessä on vielä Hingemaan ihanteellista, mailmanparannushaaveissa kulkevaa nuorta kansakoulunopettaja Remmelgasta, joka on tullut tuomaan valistusta kandimiehelle ja muille vähemmille veljille. Yhdellä sanalle: hän kärsii yhä vielä.
Monta vertaa suurempi maantieteellinen etäisyys kirjailijan ja hänen aihepiirinsä välillä on jo niissä herkissä ja tuoksuvissa virolaisissa kylänovelleissa, jotka muodostavat oleellisimman osan Tuglasen kokoelmasta Kahekesi (Kaksin) v. 1908. Ne ovat yhä vielä virolaista kansanelämänkuvausta, jos niin tahtoo. Niitten henkilöt ovat virolaisia renkejä ja piikatyttöjä, paimenpoikia ja talontyttäriä. Mutta sittenkin on tämä virolainen kyläsisäkuva perinpohjin muuttunut. Se on nähty kuin jostakin Rivieran mantelipuitten välitse tai Quartier latin'in keväisten plataanien varjosta, ahdistuksettomana hetkenä, jolloin Tuglasen "sysimusta taivas" on saanut väistyä. Ei edes ihmisten puhe kuulu välimatkan pituuden takia enää entisessä foneettisessa alkuperäisyydessään. Yhteiskunnallisia kysymyksiä ei enää ole olemassa, on vain sielulliset, iäti ratkaisemattomat ongelmat.
Tuglas on näissä novelleissa jo täysi taiteilija. Kuinka suurella hellävaroisuudella onkaan käsitelty Tuomen helpeitten tarina lapsuuden ja nuoruuden aavistelevilla rajamailla viipyvästä tyttölapsesta Leenistä, jonka uinuvan äidillisyyden ja rakkauden tarpeen sattuma herättää, tämän muutamassa tunnissa naiseksi varttuvan lapsen ensin niin epämääräinen ja sitten esille puhkeava tunne, joka kohdistuu ensimäiseen epäkiitolliseen esineeseen, joen rannalla kalastelevaan paimenpoika Vidrikiin. Tai renki-Kustaan ja Maalin — kaikkien Tuglasten hyvien ja avuttomien naisten nimi on Maali! — suviöinen toisinto miehen ja naisen ikuisesta kaksintaistelusta, novellissa Suveöö armastus (Kesäyön rakkaus), näyttämönä köyhän piikatytön aitta ja rapistunut mylly, ja kaiken yllä kesäyön hämyinen tuntu, johon kaikki varmat ääriviivat, niin ihmisten kuin heidän tunteittensakin hukkuvat.
Ne ovat eräänlaisia uudenaikuisia virolaisia paimenrunoelmia, pastoraaleja, kirjoitettuja impressionistiseen, kirjalliseen väritäplätyyliin, tunnelman seuratessa toistaan näennäisesti ilman minkäänlaista rakennustaiteellista selkärankaa, paljaina, värisevinä hermokuituina. Ne ovat Daphnis ja Chloë-tarinoita, siirrettyjä Hellaan heleän taivaan alta liivinmaalaisille jokiäyräille, kreikkalaisten sandaalien sijalle virolaiset "pastlad", nuoritetut virsut.
Ne ovat jo askel eteenpäin Tuglasen tiellä fantastisia mailmojaan kohden. Ne ovat tosin yhä vielä todellisuutta, mutta hunnutettua, utuista todellisuutta, josta jo on eliminoitu pois tarpeettomana kaikki ulkonainen, realistinen koneisto, ympäristö, aika ja yhteiskunta.
Ne ovat kuitenkin yhä vielä kiinteässä yhteydessä elävän elämän kanssa; mitkään symboolit eivät avarru niitten lemmenkohtausten takaa, mikään salattu vertauskuvallisuus ei peity niitten yksinkertaisiin ja liikuttaviin vuorosanoihin. Ne ovat lepokohtia Tuglasen tuotannossa, kuumeunien väliaikoina kangastelevia idyllejä, joista alussa oli puhe.