Mutta ennenkuin Tuglas ennätti tähän hetkelliseen suvantoon taiteessaan, oli hänen myrsky- ja kiihkokautensa jo paria vuotta aikaisemmin ehtinyt purkautua teokseen, jossa monta vertaa selvemmin aavistaa hänen taiteensa alkuelementit. Koko Tuglasen nuoruuden tuotannossa ei ole toista teosta, jossa "virvatulten runous" liekehtisi samalla voimalla kuin tässä varhaisessa ja epäkypsässä suolegendassa, Jumala-Saar, Torgla soo muinasjutt (Jumalan Saari, tarina Torglansuosta), jossa Tuglasen nuori paatos ja intohimo luovat sekavan, paikottain runollisesti voimakkaan kaaoksen.
Mistä on puhe tässä romanttisessa suotarinassa? En luulisi monenkaan lukijan voivan heti luettuaan sen sisältöä yhtäjaksoisesti selostaa. Siinä kerrotaan vanhasta, pakana-aikojen jumaluskossa elelevästä Esästä (Isä, taatto), joka salaa uhraa Jumalan-Saaren entisessä uhrilehdossa, ja hänen pojastaan, nuoresta moision työorjasta Willemistä, jonka päässä kapinalliset ajatukset sekasortoisina itävät, kunnes ne vievät väkivaltaiseen tekoon. Siinä kerrotaan hirmuisesta kuusiviikkoisesta poudasta, joka uhkasi näännyttää kuivuuteen ja janoon ihmiset sekä eläimet, ja jota vastaan papit turhaan messuin ja rukouksin taistelivat. Ja eräissä sen kauneimmista episodeista kerrotaan nuoresta Maiasta, joka kesken uniensa lähtee Torglan suolle pakoon moision pehtoria, harhaillen sinne tänne, kunnes yrittää yli hyllyvän suon saarekkeesta vilkkuvaa tulta kohden. Siellä, Jumalan-Saaren pyhässä tammilehdossa, rukoilee yksinäinen orjavanhus arpavitsa kädessä esi-isäinsä puiselta epäjumalalta sadetta. Yksi uhri on tarpeen, nuoren viattoman neitseen on upottauduttava Torglaan. Ja ikäänkuin Esan rukouksilla olisi kohtalokas, pakoittava voima, syöksyy Maia, suunniltaan kauhusta, suosyväriin.
Mutta paitsi näitä paria, kolmea henkilöä on tässä suolegendassa vielä muuan elävä olento, suo, Torglan suo, johon mahtuvat kaikki elämän ja kuoleman salaisuudet, jonka mustat turvehaudat ja syvärit elävät salattua elämäänsä, kunnes se eräänä päivänä syttyy palamaan, viikkokausia sauhuten ja kytien.
Tässä kertomuksessa tuntuu jo Tuglasen myöhäisemmän, kypsyneen taiteen perussävy, "intimi luonnon ja traagillinen ihmisen käsittely", josta hän eräässä kirjoitelmassaan puhuu. Se vaikuttaa ennenkaikkea pakolliselta, sielulliselta purkaukselta; sen hämärään symboliikkaan pusertuu epäilemättä elettyjen tuntojen kipeys. Alusta loppuun kestää siinä kiihoitustila, joka ei hetkeksikään laukea, vaan jännittyy yhä uusiksi kauhuiksi, kunnes muuttuu järkensä kadottaneen työorjan houreisiksi näyiksi.
Jumala-Saar on ikäänkuin Tuglasen taiteen nebulosa. Kesken sekavan, suurisanaisen ja onton romantiikan kiertävät siinä vielä kiteytymättöminä Tuglasen taiteen alkuatoomit. Monet säikeet vievät siitä Tuglasen tähän asti taiteellisesti kypsimpään kehityskauteen.
4.
"Luoda myytti, — siinä taiteilijan korkein päämäärä", on Tuglas eräässä viimeaikaisessa kirjoitelmassaan lausunut. Ja toisessa kohden hän kirjoittaa: "Olemme kadottaneet toivon kiinnittää totuus tieteelliseen määritelmään, — yrittäkäämme siis ainakin tavoittaa se aavistuksina, mielialoina, unelmina. Ihmissielun mare tenebrarum on niin äärettömän syvä, ettei sitä yksikään luoti pohjaa."
Tähän uuteen taiteelliseen ihanteeseensa Tuglas selvästi pyrkii uudessa novellikokoelmassaan Saatus (Kohtalo), joka sisältää novellit Mailma lõpus (Maailman lopussa), Inimeste sööjad (Ihmissyöjät), Vabadus ja surm (Vapaus ja kuolema), Popi ja Huhuu ja Kuldne rõngas (Kultainen rengas). Mittaamattoman pitkä välimatka eroittaa nykyajan aivoihmisen myytin syntymisajan jumalhämärästä, ihmiskunnan täysin naiivista ja hedelmällisestä alkukaaoksesta, jolla yksin oli se tarunomainen, mielikuvituksellinen suurentamiskyky, ohjaton, taivaat ja maat täyttävä fantasia, jota myytti edellyttää. Takaisin ihmiskunnan lapsuusparatiisiin, jossa myös myytin, jumaltarun kukka kasvoi, on vaikea päästä, sen veräjiä vartioi oman kehityksemme keruubi. On ollut suuria, luovia taiteilijoita, jotka ovat valaneet ikivanhoihin, koko ihmiskunnalle yhteisiin myytteihin uuden sisällön, mutta kuinka monta uutta myyttiä tunteekaan maailmankirjallisuus kirjapainon keksinnöstä asti?
Ja kuitenkin ilmestyy aina silloin tällöin henkiä, jotka ikäänkuin jollain selittämättömällä ja salaisella tavalla ovat yhteydessä näitten kaukaisten ja kadonneitten aikojen kanssa, uneksijoita, aavistajia, runouden löytöretkeilijöitä, jotka siirtävät runon asuma-alan rajapyykit mielikuvituksellisiin maihin saakka.
Friedebert Tuglas on uudessa novellikokoelmassaan ottanut ratkaisevan askeleen: kerta kaikkiaan heittänyt hyvästit kaikelle todellisuudelle. Haurasta lasiseinää olevan ja olemattoman välillä ei enää ole olemassa. Hän on tosin ottanut todellisuudesta mukaansa joukon ulkonaisia piirteitä, mutta valaistus on toinen, mittasuhteet toiset. Näkyvän ja käsinkosketeltavan todellisuuden alla ja sen takana tuntuu kaiken aikaa toinen, monta vertaa suurempi ja kammottavampi, ja juuri tämän näkymättömän ja sentään näkyvän todellisuuden alituinen läsnäolo synnyttää sen ahdistavan, henkeäsalpaavan tunnelman, jota useat Tuglasen viimeisistä novelleista ovat tulvillaan. Mittasuhteet näyttävät alussa aivan luonnollisilta, mutta kertomuksen kehittyessä valtaa omituinen näköhäiriö lukijan: ne kasvavatkin kuin tuntemattoman voiman pakosta rajattomiin.