Koko ajan tuntuu kertomuksen näennäisestä realismista huolimatta se "ilmassa kulkeva rata", josta Huysmans puhuu Là-bas kirjansa esipuheessa. Taikka oikeammin, todellisuus ja mielikuvitus sekaantuvat erehdyttävällä tavalla toisiinsa. Kirjailijan pyrkimys on tehdä kynnys unen ja todellisuuden välillä niin näkymättömäksi kuin suinkin, viedä lukija kuin sidotuin silmin uuteen olemattomaan maailmaansa. Kaikki yksityiskohdat ovat pettämättömän todellisia, mutta sellaista maailmaa, sellaista kokonaisuutta, jonka ne yhtyneinä muodostavat, ei ole milloinkaan ollut olemassa muuta kuin runoilijan haaveellisissa aivoissa.
Kauhu ja ahdistus ovat nyt valta-asemassa Tuglasen mielikuvituksessa. Mutta kauhu, jota Tuglas kuvaa, on sekin vain rajoitetussa määrin todellista, todellisten olosuhteitten aiheuttamaa. Suurin kauhun kiihoitus syntyy syyttä, suotta, tyhjyydestä ja olemattomuudesta, ei mistään, ihmisen ollessa voimattoman sen edessä kuten kaiken kosmillisen. Ja Tuglasen uusissa novelleissa läähättää juuri nimetön, aavisteleva kauhu, jonka juuret ovat kaiken olevaisen käsittämättömässä ja ristiriitaisessa tragiikassa, ja joka itsessään on kuin luotujen reaktsio tuntematonta, vihamielistä maailmanjärjestystä vastaan. Sama kauhu, jonka Edgar Allan Poe on saanut puristetuksi yhteen ainoaan sanaan: Nevermore!
Edgar Allan Poen alkoholista ja morfiinista haltioitunut mielikuvitus muistuu useamman kuin kerran mieleen Tuglasen viimeistä novellituotantoa selaillessa. On eräänlaista yhtäläisyyttä suuren anglosaksilaisen ja nuorvirolaisen uniennäkijän välillä, oikeastaan vain heidän tuotantonsa perustunnelmassa. Poe säilyttää kesken kauhujenkin kuvausten aina ulkonaisen tyyneytensä ja asiallisuutensa, hänen haaveisimmatkin kangastuksensa ovat viileästi ja älyllisesti eriteltyjä. Tuglasen tyyli on monta vertaa kuumeisempaa ja hermostuneempaa, lyyrillisyyteen taipuvaa; sen tunnelmapingoituksessa tuntuu varsinkin varhaisemmalla asteella venäläisten kauhunkuvaajien, etupäässä Leonid Andrejevin, vaikutus. Mutta kauhun sisin olemus on sensijaan kummallakin sama: kauhu olemattoman edessä.
Tuskin missään kertomuksessa on Tuglas saanut tälle kosmilliselle kauhulle niin täydellistä ilmestysmuotoa kuin novellissa Popi ja Huhuu, kertomuksessa isäntänsä kuoleman jälkeen yksinjääneistä koirasta ja apinasta.
Vanhassa talossa asustaa taulujen, pergamenttikääröjen ja alkemististen keittokojeittensa keskellä Isäntä mäyräkoiransa Popin ja Huhuu-apinan kanssa. Isäntä on vanha ja raihnainen, eräänä aamuna hän lähtee kaupungille, sulkee oven mennessään eikä enää palaja. Molemmat eläimet jäävät oman onnensa nojaan. Popi on viisas ja filosofinen koira, Anatole Francen Riquet'n heimoa, rajattomalla rakkaudella Isäntäänsä kiintynyt. Isännän viisaudella ei ole rajoja. Hän menee ulos, käsivarrellaan tyhjä kori ja palaa kori kukkuroillaan lihaa! Kuka voisi tehdä sen paitsi Isäntä? Mutta päivä kuluu eikä Isäntää kuulu. Huhuu-apina käy häkissään yhä levottomammaksi, ilta pimenee, Isäntä viipyy yhä. Yhtäkkiä särkee nälkäinen Huhuu häkkinsä ristikon ja huomaa itsensä yhdellä silmäyksellä tilanteen herraksi. Nyt alkaa mieletön ja hurja leikki. On kuin apinan, ihmisen irvikuvan, keralla kaikki pahat voimat olisivat päässeet irti, ja alkanut pirullinen, eläimellinen bakkanaali. Huhuu ottaa heti herruuden talossa omiin käsiinsä, asettautuu Isännän sijalle, makaa hänen vuoteessaan, koristautuu hänen purppuraviitoillaan, muuttaa hänen rauhallisen työhuoneensa suureksi romukammioksi, rikkoen ja hävittäen kaikki, mitä tielle sattuu. Vihdoin se sattuu löytämään viinalekkerin, alkaa juoda päivät päästään, eikä sen ilkeydellä ole enää rajoja. Se kiduttaa ja pitelee pahoin Popia, joka on pelosta ymmällä, tuntien vaistomaisesti eron entisen ja nykyisen Isäntänsä välillä. Popin nälkäisissä, kidutetuissa aivoissa ei sammu muisto kadonneesta Kultaisesta ajasta ja Hyvästä Isännästä. Mutta se on kerta kaikkiaan koira ja sellaisena tottunut pelkäämään ja kunnioittamaan. Sillä täytyy olla Isäntä, ja niin se paremman puutteessa pitää Isäntänään hurjaa ja pahasisuista Huhuu-apinaa, entisen Isäntänsä irvikuvaa. "Niinkuin se kerran oli ihaillut entisen Isännän viisautta, hyvyyttä ja kauneutta, niin ihaili se nyt uuden Isännän ilkeyttä, oikullisuutta ja rumuutta." Ja kun Huhuu kerran ikkunan kautta varkaissa käytyään tuo kotiin korin, jossa on kimpale veristä lihaa, niin selviää Popille lopullisesti, että Huhuu todella on Isäntä hänkin. Niin elelevät koira ja apina viheliäistä yhdyselämäänsä unohdetussa, yksinäisessä talossa, kunnes eräänä päivänä Huhuu löytää räjähdysaineilla täytetyn laatikon ja heittää sen permantoon, jolloin koko talo koirineen apinoineen räjähtää ilmaan.
Ei ole ainoatakaan piirrettä tässä merkillisessä kertomuksessa, joka ei olisi kouraantuntuvaa todellisuutta tai ainakin voisi sitä olla. Sellaisenakin, yksinomaan eläinsielun tutkielmana se olisi asetettava korkealle. Mutta siinä tuntuu kauttaaltaan ja erehtymättä toinen todellisuus, "aineen sisäinen vertauskuvallisuus", josta Tuglas kerran mainitsee. Se kasvaa symhooliseksi runoelmaksi, yli eläinsielun rajojen, inhimilliseen ja kosmilliseen tuskaan ja kaiken tragiikkaan asti: Hillittömät, hävittävät voimat mellastavat maailmassa, josta Hyvyyden henki näyttää paenneen, Ihmiskunta on avuton näitten sokeitten ja käsittämättömien mahtien edessä, joitten vihamielisyyden se tuntee ja sentään alistuu, säilyttäen sisimmässään kaukaisena kangastuksena muiston kadonneesta paratiisistaan kuten mäyräkoira Popi entisen Hyvän Isännän päivistä. Avuttomuuden tunnossa, joka valtaa suojattoman, ihmisestä riippuvan eläimen, sen aavistaessa ruokkijansa ja suojelijansa iäksi menneen on samaa ahdistusta, jota Maeterlinck on kuvannut näytelmässään Les aveugles, sokeitten istuessa turvattomina kuolleen hoitajansa ympärillä.
Täynnä takaa-ajon kauhua on kertomus Vapaus ja kuolema. Se on tarina Rannuksesta, virolaisesta hevosvarkaasta, joka yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen pääsee pakenemaan vankilastaan vanhaa maanalaista salakäytävää pitkin. Mutta käytävä ei viekkään suoraan vapauteen, vaan holviin, jonka ikkunan rautaristikko vangin ensin on murrettava. Päiväkausia kestäneen kidutuksen ja nälän jälkeen, jonka kestäessä hänen silmäinsä edessä elämän kiihkoisan työn ja huvin panorama, vain rautaristikon eroittamana, kulkee ohitse, on hänen työnsä vihdoin suoritettu. Mutta vapaus tulee liian myöhään. Puolikuolleena nälästä, päihtyneenä ilmasta ja vapaudesta, hän ensi työkseen surmaa kuivan leipäkannikan takia syyttömän kerjäläisen ja vaipuu itse heti senjälkeen hengetönnä maahan.
Koko kertomus on kuin painajaisentapainen, lyijynraskas uni. On jo huomautettu takaa-ajotunnelman alituisesta kertautumisesta Tuglasen runoudessa. Se palaa yhä uudelleen, milloin unessa, milloin todellisuudessa. Ei liene erehdys edellyttää, että herkeämätön ilmitulon ja vangitsemisen vaara, jossa kirjailija toistakymmentä vuotta on ollut pakoitettu elämään ja sen uhalla olopaikkaansa vaihtamaan, on jo itsessään ollut omiaan synnyttämään aivan määrätynlaisia mielikuvasarjoja. Tuglasen novelleissa toistuu usein, hyvin usein paon kuvaus, sokean, hillittömän paon, kuin kostottaret kintereillä. Jumalan saaren legendassa pakenee Maia, kunnes syöksyy suosyväriin, Felix Ormusson pakenee unissaan outoa painajaisharhaa, fantastisessa novellissa Unede kuristik pakenee kertomuksen minä samoin unissaan mustia ratsastajia. Ja kertomuksessa Vapaus ja kuolema muistelee sen sankari, hevosvaras Rannus, ensimäisiä varkausyrityksiään ja niitä seurannutta takaa-ajoa:
"He juoksivat kumarassa, hän ja harmaa vanhus, yli katajaisen nummen. Molemmilla oli seljässä jaloista yhteen sidotut elävät lampaat, joitten veltot päät löivät heitä vasten selkää. Kaukaa kuului koirien kaameata haukuntaa ja ihmisten kähiseviä ääniä. — Oli pimeä, syksyinen yö.
"Koirat lähestyivät. Niitten haukunta kaikui kahdelta puolen, ihmisten usuttaminen kuului ihan heidän kintereiltään. Ne olivat aikeissa piirittää heidät. He juoksivat alamäkeä kohti suota. Koirat seurasivat heitä valittavasti ulisten, ja he olivat miltei kuulevinaan pimeydestä ihmisjalkojen töminän. — Alkoi sataa.