"He eksyivät suossa, mättäiden ja männynkääkkyröiden väliin. He hyppäsivät yli mättäiden, he kahlasivat vetisessä suossa, ääneti raahaten vaikeroivia lampaita jäljessään. He kuulivat, kuinka takaa-ajajat samosivat pitkin pilkkopimeitä rotkoja ja huhuten antoivat toisilleen merkkejä. — Kylmää sadetta tuli rapisten.
"He pysähtyivät keskelle suota, molemmat kauhusta ja vilusta väristen. Hän kuuli, kuinka vanhus rukoili. Hänen omia nuoria lanteitaan pakoitti. Hän lankesi kumolleen yli vapisevan lampaan ja itki sen kanssa yhdessä kuin avuton lapsi."
Epäilemättä on tässä idée fixen itsepintaisuudella palaavassa pakokauhuisessa mielikuvasarjassa paljon persoonallista elämystä.
Kaikissa Tuglasen viimeisissä novelleissa on omituinen epäsuhde henkilöitten verrattaisen vähäpätöisyyden ja tapahtumain suuruuden, niitten salatun perspektiivin välillä, niin sanoakseni. Ihmissyöjät on anthropofagisesta nimestään huolimatta kuvaus puolikasvuisista lapsista, jotka joutuvat rakkauden ja kuoleman mysteerion todistajiksi. Kultaisen renkaan päähenkilö on tuiki tavallinen, poroporvarillinen proviisori, joka kerran jouduttuaan unen ja todellisuuden vaarallisille rajamaille, ei enää löydä poispääsyä muuta kuin kuolemassa. Nuori laivapoika, eläimet, keskenkasvuiset lapset, hevosvaras, ne ovat Tuglasen kertomusten sankareita. Heidän sielunelämänsä on mahdollisimman alkeellinen ja vaistomainen. Mutta heidän kohtalonsa ovat heitä itseään korkeammat, salaperäiset vallat toteuttavat heissä tarkoituksiaan, he täyttävät tietämättään ikuisia lakeja. Ja tässä tahallisessa vastakohtaisuudessa onkin suuri osa näitten kertomusten tehoa.
Friedebert Tuglas ei kuitenkaan tunne vain kauhun päihtymystä. Hänen eroottinen, voimakkaasti aistillinen mielikuvituksensa ei ole sukupuoletonta kuten Poen, jolle kauhun hekkuma korvaa rakkauden. Kauneuskin on huumausainetta, kuten haschisch tai opium, sekin päihdyttää pään ja veren.
Kalevipojan 16:nnessa laulussa kerrotaan Kalevipojan ja hänen tovereittensa purjehdusretkestä Lennuk-laivalla maailmanloppua kohden. Ihmeellisten seikkailujen jälkeen he saapuvat Säkenien saarelle. Sulevipoika menee asepoikineen saarta tarkastamaan, mutta asepoika eksyykin saareen, ja valkea lintu kertoo hänen jääneen jäämäkien ja lumilakeuksien taakse näkinneiden luo ikuiseen iloon.
Tämä episoodi ynnä Kalevipojan maailmanlopunmatkan seuraava seikkailu, jossa urhot päätyvät Jättien maahan, "kus ei kuulda linnulaulu", ja Jättineito poimii heidät vyöliinaansa, ovat antaneet pohjan, jolle Tuglasen mielikuvitus on kutonut yhden haaveellisimpia ja kaikissa vesikaaren väreissä kimmeltävimpiä kuviokudoksiaan, kertomuksen Maailman lopussa. Kaikista Tuglasen teoksista se pääsee lähimmäksi hänen uutta kirjallista ihannettaan: myyttiä. Tavallaan se on samalla myös Tannhäuser-tarinan toisinto. Muitakin yhtymä- ja vertauskohtia voisi löytää. Aivan itsestään johtuu tietysti jo aiheen laadusta mieleen Gulliverin seikkailut jättiläisten maassa ja nuori Glumdalclitch, niin paljon lyyrillisempi ja romanttisempi kuin Tuglasen virolainen laivapoika onkin anglosaksilaisen älyllistä sankaria, ja saaren Hiiglaneitsi-Venus rajattomassa rakkaudenhuumauksessaan kuumaverisempi Swiftin tyyntä jättiläistyttöä.
Tuglasenkin laiva joutuu, samoin kuin Kalevipojan Lennuk retkellään oudoilla vesillä yli sen rajan, missä ei yksikään ihmissielu ole käynyt. Meren nielua seuraa pilkkopimeys, jossa laiva harhailee monta vuorokautta; kun pimeys vihdoin hälvenee, on merenkävijäin edessä joukko asumattomia saaria. Vene lasketaan vesille, ja seitsemän miestä, niitten joukossa retkikunnan nuorin, laivapoika, nousee maihin suurimmalle saarelle. Laivapoika pannaan puunlatvaan tähystäjäksi, mutta hänen nukahtaessaan lehvien väliin, jättävätkin toverit saaren. Yksinään saarella harhaillessaan hän tapaa ihanan jättiläisneidon, joka vie hänet kotiinsa, missä asustaa isänsä kanssa, saaren ainoina asujamina. Hiiglaneitsin ja ihmisen lapsen välillä herää suuri ja kaikki hukuttava rakkaus, heidän päivänsä ja yönsä kuluvat yhtenä ainoana rakkauden huumeena. Jättiläisneito on kuin itse luonto, kaikkialla hän on läsnä. "Hän on kaikkialla, mihin käännyinkään, puissa, järvissä, niityillä. Taivas ja maa olivat täynnänsä häntä… Rehevä ruoho oli kuin hänen hiuksensa, takerruin sumujuovaan, kuten hänen palmikkoihinsa, värisin hyllyvillä soilla, kuten hänen povellaan, öinen pimeys oli kuin hänen syleilynsä, kalevantulien välkähdys kuin hänen verensä tykintä." Mutta ihmisenlapsi ei jaksa kestää sielun ja ruumiin yhtämittaista, sammumatonta paloa, hän tuntee palavansa tuhaksi jättineidon syleilyssä, hän yrittää yhä uudestaan pakenemalla pelastautua, kunnes vihdoinkin syöksee miekkansa Hiiglaneitsin sydämeen, surmaten rakastettunsa. Mutta hänen palatessaan monien harharetkien jälkeen kotikyläänsä, tuntuu kaikki hänestä pieneltä ja ahtaalta, ikuinen ikävä polttaa hänen poveaan. "Inhimillistä, liian inhimillistä oli kaikki ympärillä. Liian rajoitettua, liian järkevää, liian vähäistä sille, joka on elänyt jättiläisten parissa keskellä äärettömyyttä! — Mitä merkitsivät minulle enää ihmisten ajatukset ja askarrukset! Mitä merkitsi minulle ihmisen tyttären rakkaus! Otin käteeni kulkurisauvan. Monta vuotta on kulunut. Minulla ei ole kotia." Ja tämä toinen Tannhäuser, päästyään Venusvuorestaan, ikävöi sinne takaisin. Hän rukoilee aurinkoa: "Oi maailman valkeus, ota tuskani säteeseesi, vie ikäväni merten taakse! Olen pieni ja väetön, mutta jollen jaksa elää siellä, salli minun ainakin sinne kuolla!"
Lyhyt selostus ei kykene antamaan minkäänlaista aavistusta tämän kertomuksen kauneuksista, joita siellä täällä häiritsee liiallinen lyyrillisyys. Siinä on paikkoja, jotka muistuttavat Korkean Veisun rytmillistä ja innoittunutta proosaa. Mutta siinä on myös toisia kohtia, joitten havainnollinen selkeys johtaa mieleen vanhojen klassillisten kertomataidon mestarien tyylin.
Näytteeksi jälkimäisistä saakoon sijansa seuraava kuvaus kertomuksen alusta: