Siltä puuttui miltei tykkänään tyylin ja tekniikan tietoinen viljelys. Se ei ollut ehtinyt luoda ainoatakaan taiteellisesti kehitettyä, yksilöllistä tyyliä. Sen parhaimmatkin saavutukset kärsivät taiteellisen kulttuurin puutteesta ja teknillisistä virheistä. Sen luojille oli tuntematonta tietoinen, päämäärästään selvä, taiteellinen työ, he loivat, kuten luo asianharrastaja, paremmalla tai huonommalla onnella. Lyriikka, joka taidepitoisuudessa ehdottomasti oli etusijalla, ei tehnyt sekään poikkeusta. Sekä Koidulan että Anna Haavan ja vielä suuremmalla syyllä Juhan Liivin runojen teho riippuu aivan toisista tekijöistä kuin runoteknillisestä valmiudesta. Vielä kirjavampaa ja huolimattomampaa tyylittömyydessään oli suorasanainen kirjallisuus, siihen luettuna Eduard Wildenkin proosa, joka kuitenkin satoisan jälkisuvensa aikana on, osaksi juuri Noor-Eestin vaikutuksesta, onnistunut kehittämään itselleen sekä taiteellisen että omintakeisen tyylin.
Nuoren-Viron perimä kieli taas oli sekin kehittynyt yhtä epäterveissä ja epäedullisissa olosuhteissa, kuin sitä käytävä heimokin. Se oli kieli, ainoina kirjallisina viljelijöinään kolmen vuosisadan aikana vieraskieliset papit, joitten kaksikielisyys tuntui sen vierasvoittoisuudessa ja virheellisyydessä, — kieli, jota ei vielä koskaan oltu opetettu yhdessäkään kansakoulua korkeammassa koulussa, joka oli suljettu pois tärkeiltä elämän aloilta, jonka käyttäjistä yksikään ei ollut saanut tietoperäistä opetusta edes äidinkielensä oikokirjoituksessa. Totta kyllä, viron kieli oli viimeksi kuluneen vuosisadan aikana päässyt edes hengellisestä aituuksestaan, sen oikokirjoitus oli joutunut perinpohjaisen uudistuksen alaiseksi ja karsiutunut pahoin häiritsevästä saksanmukaisuudesta, sen oli täytynyt uudenaikuisen sanomalehden palveluksessa pakostakin luoda ja liittää itseensä kaikenlaisia sille ennen tuntemattomia puhtaasti käsitteellisiä sanoja; se oli kieltämättä suuresti notkistunut kaunokirjallisessa käytännössä. Mutta se oli sittenkin korkeampaa kirjallista käyttöä varten vielä puutteellinen kieli, sen lauseoppi täynnä häiritseviä ja rumentavia, lauserakenteeseen syvälle juurtuneita saksalaisuuksia, sen morfologia epäjohdonmukaisia ja toistensa kanssa kilpailevia muotoja. Ja ennen kaikkea, sen kirjakieleen päässyt sanavarasto oli niukka, köyhä jo sanatyvistäkin, saati sitten vähänkin käsitteellisemmistä sanoista.
Friedebert Tuglas kirjoittaa kielestä puhuessaan:
"Kaikkein parhaimmalla tahdollakaan emme enää tule toimeen tällä kielellä. Henkemme tuntee sen rajoissa ahtautta, vilua ja pimeyttä, kuten savupirtissä. Se ei vastaa meidän muotoamme, sisällystämme, poljentoamme. Joka askeleella on kuin tunteemme esiintyisi siinä, ikäänkuin repaleihin verhottuna."
Epäilemättä on juuri psykologinen momentti tässäkin tärkein ja ratkaisevin. Nuori polvi tunsi ahtautta, eikä vain kielen alalla; ei elämä eikä kirjallisuus vastannut sen veren uutta ja kiihkeämpää poljentoa. Sille ei suonut rauhaa, kuten Gustav Suitsin sanat kuuluvat: "heleämmän, avaramman ja rikkaamman elämän palava, nimetön ikävöinti".
4.
Nuoren-Viron kumouksellisuus tuntuu ehkä vähemmän niissä peitsentaitoissa, joilla aloitteleva nuorvirolainen arvostelu yritti kaataa siihenastiset virolaiset suuruudet, virolaisen kylärealismin edustajat, Ernst Petersonin ja Eduard Wilden, taikka purevassa hammastelussa, jota taistelutapaa varsinkin nuorvirolaiset kronikoitsijat ovat kirjallisia vastustajiaan kohtaan käyttäneet. Mutta Noor-Eestin asettamat vaatimukset olivat jo sellaisinaan täysin kumouksellisia.
Murrosajat, jolloin uusi sukupolvi aloittaa taistelun henkisestä hegemoniasta, — taistelun, jossa se poikkeuksetta aina ennemmin tai myöhemmin pääsee voitolle! — merkitsevät miltei aina samalla uutta kirjallista suuntaa. 1830-luvun Ranskassa järjestyy nuoren romanttisen koulun rintama kaavoihin kangistunutta klassillisuutta vastaan; joitakuita vuosikymmeniä myöhemmin ovat evolutsio ja realismi taistosanat, mitkä muitten muassa Nuori-Suomi lippuunsa kirjoittaa; vielä vuosikymmen, ja Heidenstamin, Eevertinin ja Selma Lagerlöfin Ruotsissa tapahtuu kirjallinen vallankumous, tällä kertaa uusromantismin voitoksi ja naturalismin tappioksi.
Voisi tosin, jos tahtoisi, puhua nuorvirolaiseen virtaukseenkin nähden uusromantismin voitosta siihen saakka vallinneesta realismista. Mutta puhtaasti kirjallisena liikkeenä ei Noor-Eesti suinkaan ole likipitäinkään yhtenäinen, homogeeni ilmiö. Se ei ole minään kehityskautenaan asettanut koko liikkeelle yhteistä, ahtaasti kirjallista ohjelmaa, taikka vain aivan ylimalkaisin ääriviivoin; se ei ole milloinkaan luonut sitovia kirjallisia vaatimuksia, ei mitään uusromanttista eikä symbolistista katkismusta. Kuten Joh Aavik huomauttaa, ovat siihen lukeutuvat kirjailijat mitä kirjalliseen uskontunnustukseensa tulee, sangen kirjavaa joukkoa, edustaen mitä erilaisimpia kirjallisia aineksia ja suuntia. Klassillisuuteen taipuva V. Ridala on esim. epäilemättä aivan yhtä etäällä impressionistisesta A.H. Tammsaaresta, kuin kumpikin yhdessä uusromanttisesta ja symbolistisesta Friedebert Tuglasesta. Noor-Eestin kirjallisen sävyn voisi lyhyimmin määritellä yleistävällä sanalla modernismi. Mainingit Länsi-Euroopan vuosisadanvaihteen suurista sivistys- ja taidevirtauksista olivat nyt vihdoin, pienoiskoossa tosin, ehtineet Baltian meren matalille rantamille.
Nuoren-Viron ohjelma on kasvanut itse liikkeen keralla; se on vaihtanut sävyä, kuten itse liikekin. Kahdelle iskusanalleen se sensijaan on pysynyt uskollisena: eurooppalaisuuden ja esteettisen kulttuurin vaatimukselle.