Minä ymmärsin, että Isäntä vapisi pelosta, että hän oli yhtä avuton, kuin minä itsekin, ettei meidän välillämme ollutkaan niin ehdotonta eroitusta. Olimme tuomitut tuhoutumaan aivan samalla tavalla kumpikin, meri uhkasi meitä molempia ja oli hävittävä meidät.
Ja Hän oli ollut tähän saakka minusta Kaikkivaltias, Erehtymätön,
Väkevä ja Armollinen.
Yhtäkkiä minä tiesin, että kaikki tämä oli katoava. Minun täytyi kuolla, Isännän täytyi kuolla, Maan jalkojeni alla täytyi kuolla…
Ja minä ulvoin, ja kaikki luodut minun kerallani.
SEITSEMÄN.
Heitä oli seitsemän kumollaan ajelehtivan aallokkoveneen päällä, jota he olivat yrittäneet kääntää, vaikka onnistumatta. Kesti kauan, ennenkuin he pääsivät tietoisuuteen toisistaan. Joku heistä sanoi: "Toverit, ilmoittakaa kukin nimenne!" ja silloin he tekivät sen kaikki, paitsi muuatta miestä, joka vastasi vain: "Minun nimestäni ei ole mitään hyötyä tällä hetkellä." Heitä oli, paitsi nimeään ilmoittamatonta, kolme lämmittäjää, kokinapulainen ja kaksi umpikielistä välikannen matkustajaa, jotka eivät osanneet edes toistensa kieltä, ja he istuivat selkä selkää vasten, kolme toisella, neljä toisella puolella, palellen läpimärjissä vaatteissaan.
Meri oli tyyni ja kylläinen, taivaalla tuhansittain tähtiä, mutta ei kuutamoa. Heidän jalkansa olivat polvilumpioon saakka vedessä, ja yrittäessä vetää niitä käppyrään, tuntuivat ne mahdottoman raskailta ja vierailta kuin jäätöngät.
Yhtäkkiä sanoi kokinapulainen ääneen:
"Oi, Jumala, Jumala!"
Kukaan ei vastannut hänelle mitään. Hän jatkoi silloin vaikerrustaan, aluksi aivan hiljaa, ja he ymmärsivät hänen katkonaisista sanoistaan, että hänen oli vilu. Mutta koska he kaikki palelivat yhtä ankarasti, ei kenenkään mieleen tullut lohduttaa häntä, vaan he purivat hampaansa yhteen, etteivät itse valittaisi.