"Minä palellun!" hän äänsi yhä uudelleen. "Minun on niin vilu."
Ja hänen äänensä oli keskenkasvuisen pojan, ihmeellisen nuori, heleä kuin naisen, toisinaan särkyvä kuin äänenmurroksessa olevan.
Muut kuuntelivat yhä ääneti hänen vaikerrustaan, joka pian muuttui lapselliseksi nyyhkytykseksi.
"Onko sinun vilu?" kysyi vihdoin toinen lämmittäjistä.
Mutta vastaamatta suoraan kysymykseen, jatkoi kokkipoika yhä valitustaan, kutsuen avukseen äitiään, sitten jumalaa, sitten taas äitiään, lopulta vain hokien: "minä palellun, äiti, äiti!" niinkuin lapsena hyyristyessään äitinsä lämpimän ruumiin suojaan.
Ja itsekukin tunsi kaikkein varhaisimman muistonsa, toisen inhimillisen ruumiin lämmön, hetkeksi heräävän mielessään.
"Rukoillaan ääneen!" ehdotti eräs lämmittäjistä.
Silloin he rukoilivat kaikki yhtaikaa, välikannen matkustajat kukin omalla kielellään, ja he jatkoivat rukousta joka kerta, kun vene heilahti, rukoillen kukin omiaan, paitsi tuntematonta matkustajaa, joka vaikeni, ja kokinapulaista, joka ei herjennyt huutamasta äitiään.
Senjälkeen he rupesivat aika-ajoin huutamaan yhteisesti, päästäkseen ajattelemasta kylmyyttä, sillä he tiesivät aivan hyvin huutonsa turhaksi. Mutta heistä oli turvallista kuunnella omaa ääntään, niinkauan kuin se vyöryi seitsemän kurkun sinkoomana tyynessä ilmassa, ja he olisivat tahtoneet pidättää sen ja kutsua takaisin avaruuksista, joihin se hajautui miljooniksi ja taas miljooniksi yhä heikkeneviksi ääniaalloiksi.
Huuto kävi paremmin kuin yhteinen rukous, ja he ottivat kaikki siihen osaa, erikielisyydestään huolimatta. Mutta heidän huutonsa oli vain ajanvietettä, sillä he tiesivät, ettei pelastusta ollut odotettavissa ennen aamua.