"Joka kestää aamuun asti, se pelastuu", sanoi tuntematon matkustaja.
Muut kuulivat hänen äänensä soinnusta, että hän oli aikonut pelastua, ja kysyivät kukin itseltään: "pelastunko minä?" ja jotkut heistä laskivat tähtiä taivaalla, ikäänkuin heidän yläpuolellaan olisi ollut tummansiniselle taululle kultanastoilla kiinnitetty ijäti ratkaisematon laskuarvoitus.
Kokinapulainen vaikersi edelleen, yhä hiljemmin:
"Minä palellun, — äiti, äiti!"
Yhtäkkiä alkoi hänen huutonsa tuntuvasti heiketä, ja vierustoveri kannatti hänen herpoutuvaa ruumistaan toisella kädellään, sen rauetessa ryhdittömäksi ja ikäänkuin luuttomaksi. Ja vähitellen se alkoi luisua alaspäin, käyden kauhistuttavan raskaaksi, niin että se, joka piteli siitä kiinni, päästi otteensa ja säikähtyneenä sieppasi uudelleen kiinni, saaden kämmeniinsä vain kiharaa, märkää tukkaa. Hetken aikaa hän kannatti veteen liukuvaa ruumista tukan varassa, mutta oli itse kadottaa tasapainonsa, hellitti, ja ruumis lipui veneen alle.
"Yksi!" sanoi silloin tuntematon matkustaja.
Hänen äänensä kalseus pani muut hätkähtämään, mutta kaikki tunsivat helpoitusta, kun vaikerrusta ei enää kuulunut.
He istuivat nyt jonkun aikaa vaiti eivätkä edes rukoilleet. Tähdet olivat korkeina ja kaukaisina heidän päänsä päällä, kaksi kertaa eroittivat he tähdenlennon. Yö oli ihmeellisen tyyni ja ihana, täynnä kylmyyttä ja kuolemaa. Tuskin tuntuva maininki kuljetti hiljalleen heidän venettään, mihin suuntaan, eivät he tienneet.
Äkkiä sanoi toinen välikannen matkustajista jotain käsittämätöntä.
"Mitä sanot?" kysyi hänen vierustoverinsa.