Välikannen matkustaja yritti kääntää puheensa englanniksi, sopersi pari murteellista sanaa, ja jatkoi käsittämätöntä puhettaan. Ei yksikään ymmärtänyt häntä. He eivät tienneet, rukoiliko hän vai saneliko viimeistä tahtoaan vai tekikö tunnustusta, kuulivat vain kiihkon hänen äänessään, ja tämän inhimillisen äänen sointu, joka sinkosi ilmaan käsittämättömiä sanoja, värisytti heitä, itsekutakin.
Ja hän puhui yhä, ypöyksin, ihmisille, jotka eivät tajunneet häntä enempää kuin taivaan kuurot tähdetkään.
Yhtäkkiä hän alkoi irroittaa pelastusvyönsä nauhoja. Kiikkerän veneen pohjalla kun istuivat, eivät he olisi voineet häntä estää, vaikka olisivat tahtoneetkin. He aavistivat hänen aikomuksensa, ja ne, jotka istuivat häntä lähinnä, näkivät niukassa valossa hänen suuren ja raskaan päänsä ulkonevine poskipäineen. Hän oli keski-ikäinen, parrakas mies, työläisen vaatteissa.
Irroitettuaan pelastusvyönsä nauhat kylmästä kankeilla sormillaan, hän risti hetkiseksi käsivartensa eikä puhunut enää. Vierustoveri nyhjäisi häntä, mutta hän ei hievahtanutkaan. Hän istui äärimäisenä oikealla. Yhtäkkiä hän peitti kädellä silmänsä ja hyppäsi mereen, johon heti katosi.
"Toinen!" sanoi tuntematon matkustaja tyynesti.
Ja he kertasivat kaikki tämän sanan, mutta hyvin hiljaa, vain huulillaan, äänijänteitten värähtämättä.
Heitä oli nyt viisi miestä jäljellä, ja oli hiukan väljempi tila. Kylmyys oli vihlova liikkumattomuudessaan. Oli yhä pimeä, ja aina parin minuutin päästä kasteli lainehyöky heidät vyötäisiin saakka.
Yhtäkkiä sanoi yksi lämmittäjistä:
"Toverit, minulla ei ole enää jalkoja."
Toiset sanoivat hänelle: