Ja kaiken aikaa oli meissä pakahduttava, hirveä ahdistus, vaikka emme mitään käsittäneet; me tahdoimme Isäntäimme luo ja kutsuimme heitä surkeasti, vastausta saamatta.
Emäkoira seisoi yhä hievahtamatta, uskaltamatta liikahtaa, ja vesi kohosi yhä. Kaksi pentua olivat jo kadonneet, en tiedä minne. Silloin selkään kiivennyt pentu äkkiä horjahti, kierähtäen veteen, ja kun emä yritti sille avuksi, pääsi toinenkin pentu putoamaan hänen hampaistaan. Molemmat pennut uiskentelivat nyt vedessä, vinkuen, emän koettaessa pelastaa molempia. Se päästi milloin yhden, milloin toisen irti, hennomatta jättää kumpaakaan, raasti niitä hellävaroin hampaillaan, kannatellen molempia vuorotellen, mutta ne uupuivat pian, herkesivät liikkumattomaksi ja kelluivat vedessä kuin suuret rotat.
Samassa tuokiossa avasi joku oven, ja me syöksyimme ulvahtaen ulos. Tästä hetkestä saakka sekaantui kaikki mielessäni. Juoksin joittenkuitten vieraitten Isäntien jäljessä ylöspäin, yrittäen pysyä heidän kintereillään, ja yhtäkkiä tunsin meren hajun aivan lähellä. Näky oli hyvin ihmeellinen. Meri, joka ennen oli ollut koiranmittaamattomassa syvyydessä, oli nyt kohonnut uskomattoman korkealle. Ikinä eläissäni en ole moista ahdistusta tuntenut kuin tällä hetkellä. Kukaan ei minua hätyyttänyt, ja kuitenkin olin henkihieveriin asti uupunut kuin alituisesta takaa-ajosta. Säikähtelin ja vapisin kaikkein tutuimpia esineitä, samalla kun ahdistus sisässäni yhä kasvoi. Juoksentelin edestakaisin Isäntäin liikkumattomien jalkarivien lävitse, tuntematta mitään rauhoitusta heidän läheisyydestään.
"Isäntä, Isäntä, missä olet?" haukahtelin.
Minusta tuntui, ikäänkuin vain yksi ainoa olisi minua kyennyt auttamaan tässä hirveässä ja oudossa ahdingossa. Yksi ainoa oli Kaikkivaltias, Väkevä ja Armollinen, ja minä halusin Hänen luokseen, voidakseni turvallisesti hyyristyä hänen jalkoihinsa. Kauhu täytti minut kuten vesi astian, enkä kuitenkaan hetkeäkään tiennyt, miksi minun oli niin tuiki tuskallista olla.
Silloin kuulin yhtäkkiä tutun kutsun ja samassa silmänräpäyksessä syleilin Isäntäni polvia. Hän sanoi "Bella"! yhä uudestaan, ja Hänen äänensä värisytti minua mieluisasti kuten aina.
"Isäntä, Isäntä, missä olemme?" kysyin rukoilevin silmin.
Hän tajusi varmasti kysymykseni, sillä hän otti kaksin käsin kuonostani kiinni, katsoi silmiini ja sanoi: "Bella parka!"
Silloin tunsin yhtäkkiä, kuinka etujalkani ikäänkuin irtautuivat maasta, joka nousi pystyyn minulle käsittämättömällä tavalla, kun samalla Isäntäni heittäytyi vasten maata pitkäkseen, ja lujalla otteella, josta minun oli mahdoton vapautua, painoi minut mukanaan. Ja minä tunsin, kuinka me kohosimme yhä korkeammalle, yhä korkeammalle, kohti taivaan valoja, jotka tuikkivat vastaamme, vilkkuen ja väristen.
Ja kauhu täytti sydämeni uudelleen reunojaan myöten. Ymmärsin yhtäkkiä, että Isäntä, jota olin pitänyt Kaikkivaltiaana, ei voinut tehdä mitään minua eikä itseään auttaakseen, vaan että hänen oli kadottava yhdessä minun ja muitten keralla.