Vähän ajan kuluttua alkoivat ne uudelleen, ja me heristimme taas korviamme, nukkumista enää muistamatta. Emme päässeet tunteesta, että jotain aivan erikoista oli tekeillä. Meidät valtasi levottomuus, kuten pahan sään edellä ja ukkosilmaa vainutessa, ja me vastasimme Isäntäin huutoihin yhteisellä, odottavalla ulinalla.
Mutta kukaan ei avannut ovea. Huudot kulkivat ohi, häipyivät ja alkoivat taas, jyske vain pysyi yhä poissa.
Yhtäkkiä oli meistä, jotka seisoimme oven takana, ikäänkuin maa olisi ollut märkää, se tuntui käpäliimme ilkeän kylmältä ja kostealta, ja painaessamme kuonomme sitä vastaan, tunsimme selvästi kosteuden.
Hyyristyimme makuusijoillemme emmekä osanneet mitään itsellemme selvittää. Aavistimme vain kuin jotain salaperäistä ja meille vihamielistä ympärillämme, vaikka vainumme ei ilmaissut mitään.
Silloin tunsin yhtäkkiä kylkeni alla saman kylmän kosteuden, jonka äsken olin maassa havainnut. Hyppäsin ulvahtaen pystyyn ja astuin suoraan veteen, joka nyt ulottui minulle nilkkaan asti.
Silmänräpäyksessä olimme kaikki jaloillamme, emäkoirakin penikkoineen. Juoksentelimme sinne, tänne nuuskien, komeromme oli valoisa, niin että näimme aivan selvästi suljetun oven, ja veden, joka kimalsi jaloissamme. Jotkut meistä koettivat sitä latkia, mutta luopuivat heti yrityksestä.
Yhtäkkiä näimme, mitenkä makuusäkkimme kaikki ikäänkuin irtaantuivat, alkaen hiljalleen kellua vedessä. Silloin me syöksyimme kaikki suljetun oven taakse, kuopien sitä kynsillämme ja ulisten kaikki yhtaikaa.
Me emme tienneet, miksi niin epätoivoisesti pyrimme pois, emmekä mitä yhä kohoava vesi merkitsi, mutta meidän täytyi pakostakin kynsiä ja ulista.
Emäkoira nosteli milloin toista, milloin toista pentuaan hampaillaan, ja ne vikisivät surkeasti. Yksi pennuista oli kiivennyt sen selkään, kykkien ohutkarvaisena ja suuripäisenä, ja nuoleskellen vilusta väristen emonsa niskaa.
Kuulimme silkkikoiran korahtelevan heikosti, ja voimatta auttaa, näimme veden tavoittavan sen ruusuista kuonoa.