Niin he soutivat koko yön, kunnes joku heistä äkkiä sanoi: "Katsokaa, aurinko nousee!"
Ja he näkivät idässä vaalean ja rusoittavan kajastuksen, jonka oli määrä tuoda heille pelastus, ja heidän kasvonsa kääntyivät kiitollisessa odotuksessa kohti nousevaa päivää, ja itsekukin kohdastansa tunsi oman pelastuksensa ihmeen.
Eikä yksikään ajatus, ei ihanin eikä ihmeellisin, olisi voinut heissä avarruttaa sitä autuutta, minkä yksinkertainen ja tuiki tavallinen tieto siitä, että he elivät, olivat olemassa ja näkivät nousevan päivän, joka oli herättävä heille pelastuksen punaisesta helmastaan.
LUOMAKUNNAN HUUTO.
Olin suljettuna muitten koirain keralla erityiseen komeroon; mutta kuinka sinne olin joutunut, ja mitä tämä kaikki merkitsi, en tietänyt. Meitä oli paljon, enkä ehtinyt edes tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa; paitsi sitä useimmat torkkuivat päivät pitkään. Alussa häiritsi alhaalta tuleva jyske suuresti oloamme, päätämme huimasi oudolla ja vastenmielisellä tavalla, tunsimme halua pureskella toisiamme, ja olimme perin kurjia ja viheliäisiä, heilahdellen seinästä toiseen. Mutta jo seuraavana päivänä muuttui olomme täysin siedettäväksi; me totuimme sekä jyskeeseen että heilahteluun, makasimme paljon ja söimme välillä. Emäkoira imetti pentujaan, joita oli neljä kappaletta; niitten suupielet kuolasivat alati maitoa.
Ainoastaan minua kidutti levottomuus, josta en päässyt. Minua vaivasi aika-ajoin samanlainen tunne, kuin pimeinä öinä, jolloin kuulematta oikeastaan risahdustakaan, yhtäkkiä säpsähdän lämpimältä makuusijaltani ja karkaan kylmään yöhön, haukkuakseni jotain, mitä ei ole olemassakaan. Olen sen useasti kokenut. En vainua mitään, en kuule mitään ja kuitenkin haukun, ulvon kauhusta, joka panee minut vapisemaan.
Samantapaista oli nytkin oloni. Söin ja join ja olin kylläinen enkä palellut, mutta tunsin vastustamatonta halua kynsiä ovea ja ulista… Kadehdin tovereitani, jotka nukkuivat, ja imeväisten pentujen sekä heidän emänsä uneliasta hyvinvointia, ja kuononi oli usein kuuma ja kuiva, uneni rauhaton. Muistan kerran nujertaneeni nuoren kalkkunan ja sen johdosta joutuneeni epämääräiseksi ajaksi kahleisiin; aivan samanlainen levottomuus ruumiissa minä sillä kertaa siirtelin makuusijaani auringon mukaan.
Silloin, eräänä yönä, kun useimmat meistä nukkuivat, unia nähden, tunsimme äkkiä kaikki sysäyksen, joka tuli jostain altamme, niin että horjahdimme, vierimättä kuitenkaan edes makuusijoiltamme. Jotkut meistä vingahtivat, suurimman osan jatkaessa heti untansa. Mutta minä, joka olin valveilla, kuulin äkkiä jyskeen lakkaavan, heilahtelu taukosi, ja tuli yhtäkkiä aivan hiljaista, niin hiljaista, että minun täytyi hiipiä oven taakse ja sitä hiljalleen kynsiä. En ymmärrä, mikä tässä hiljaisuudessa teki minut levottomaksi, tunsin vain uneni olevan ohitse. Kaipasin jollain lailla jyskettä, ja sen taukoominen häiritsi minua, niin olin ennättänyt siihen tottua. Muut koirat olivat syvässä unessa, eikä miltään puolen ollut mitään oudostuttavaa kuultavissa, yhtä vähän kuin hajuaistinikaan ilmaisi minulle mitään, mikä olisi ollut omiaan levottomuutta aiheuttamaan.
Tosiasia on vain, etten enää voinut nukkua, vaikka en tiennyt syytä siihen. En käsittänyt mitään, yhtävähän kuin olin varsinaisesti käsittänyt mitään tähänkään saakka siitä, missä olin, tai mitä ympärilläni tapahtui. Seisoin täten, kuono vasten ovea, kun yhtäkkiä säpsähdin, luullen kuulleeni Isäntäni kutsun.
Oven takaa kuului suurena sekasortona erinlaisia Isäntäin ääniä ja heidän jalkainsa käyntiä, ja me heräsimme kaikki, herkät kuten olemme, ja vingahdimme vastaukseksi. Me emme voineet muuta ymmärtää, kuin että meitä kutsuttiin, ja niin kuuntelimme yhtenä ryhelmänä, valmiina syöksymään ulos, niin pian kuin ovi avautuisi. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan sekä huudot että jalkain töminä häipyivät ohi, huolimatta meidän hartaasta vastauksestamme.