Tapahtui, alkaessamme täyttää neljättä pelastusvenettä, että keksimme iäkkään avioparin laivan kannella seisovan, ja heidän rauhallisuutensa hämmästytti meitä. Heillä ei ollut edes pelastusvöitä ympärillään eikä muutenkaan mitään kiirettä minnekään, mutta he puhelivat hiljaa keskenään, eivät kuitenkaan yhtämittaa. He olivat yli seitsemänkymmenen molemmat, ja varmaankin melkein yhtä vanhat; heidän pukunsa oli varakkaan keskisäädyn ja kuosiltaan vanhanaikuinen. Mies oli vartaloltaan lyhyehkö ja tanakka, kuten hengenahdistusta potevat, ja hän ryki usein; hänen otsansa oli laaja ja levollista ajattelua säteilevä, sensijaan silmät pienet ja värittömät, tuskin näkyvät. Hänen vanha vaimonsa oli siro ja kasvoiltaan punakka, ja hänen vähän ulkonevat silmänsä olivat sinisen selkeät, vanhuudesta huolimatta.
Molemmat vanhukset hymyilivät, ja juuri tämä hymy oli hämmästyttävä: se oli lapsellinen ja kirkas eikä ollenkaan kotoisin tästä maailmasta, jonka he näyttivät täydellisesti unohtaneen, ikäänkuin heillä ei olisi ollut enää sen kanssa mitään tekemistä. He näyttivät olevan olemassa vain toisiaan varten. Moni vilkaisi heihin kummastuksella, ohi kulkiessaan; itse he eivät nähneet ketään, ja heidän vanha hymynsä muodosti kuin valopiirin, jonka ulkopuolelle jäi kaikki todellisuus.
Meillä oli käsky toimittaa kaikki naiset pelastusveneisiin ja tarpeen tullen eroittaa heidät miehistään. Astuin vanhan avioparin luo, kumarsin, ja he katsoivat minuun suopeasti kuin pitkäaikaiseen tuttavaan, ilman epäluuloa; minusta oli, kuin olisin joutunut äkkiä lauhkeaan vyöhykkeeseen, ja olin hämilläni, tietämättä miksi.
Huolellisuudessa, millä he olivat pukeutuneet hälyytyksen hätäisyyteen katsomatta, oli jotain liikuttavaa; nähtävästi he olivat täysin tietämättömiä tuhosta, joka meitä kaikkia yhteisesti uhkasi; heidän tyyneytensä oli kadehdittava. Läheltä katsoessa ihmetytti minua heidän kasvojensa sävyn suuri yhtäläisyys, piirteitten täydellisestä eroavaisuudesta huolimatta; he olivat vain kuin saman sisäisen voiman eri muotoja; luultavasti olivat he hyvin kauan eläneet yhdessä. Tunsin heitä kohtaan heti kiintymystä ja olin utelias kuulemaan heidän ääntään.
"Olkaa hyvä, astukaa pelastusveneeseen, rouvani!" sanoin.
Huolimatta sanojeni kohteliaisuudesta, oli niitten vaikutus odottamattoman jyrkkä. Vanhan naisen hyväntahtoiset ja hymyilevät kasvot jäykistyivät äkkiä ankariksi, ja hänen pieni, punakka leukansa alkoi täristä. Tätä kesti kotvan aikaa, kunnes hän vihdoin sai sanotuksi heikolla, tyttömäisellä äänellä:
"En halua lähteä, herra."
Hänen vanha miehensä ei pitänyt tarpeellisena mitään lisätä, vaan vahvisti vain vaimonsa sanat parilla kuuluvalla rykäisyllä.
Päässäni vallitsi tällä hetkellä kaiken kylmän maltin ohella alituinen kuolemantajunta ja suuri toivottomuus, ja ihmisten itsepintaisuus ärsytti minua.
"Miksi ette, rouva?" kysyin lyhyesti.