"En tahdo erota miehestäni", hän vastasi suurella varmuudella.
"Siinä tapauksessa on minun velvollisuuteni eroittaa teidät", sanoin.
"Sitä te ette tee", hän sanoi hymyillen.
"Emme me eroa, kyllä se niin on", sanoi mies yhtäkkiä, hitaalla, lauhalla tavalla.
Sähkövalo heidän kohdallaan oli hyvin kirkas ja ympäröi heidän vanhoja, aivan erikokoisia päitään, heleänharmaita molemmat; heidän yhdennäköisyytensä oli taas silmiinpistävä, ja minun täytyi keskittää koko tarmoni, etten antautuisi hiljaisen voiman alaiseksi, mikä näistä kahdesta, kauan yhdessä eläneestä vanhuksesta virtasi. En ollut yhä vieläkään päässyt selville, kuinka paljon he vaaran suuruudesta todella tiesivät. Heidän järkkymätön tyyneytensä ja tasapainonsa, niin vähän maallinen, niin vähän sopusoinnussa ympäristön kanssa, kiihotti minua. Sanoin, heitä silmiin katsomatta:
"Se on vain pieni huvimatka… Aamulla voitte palata laivalle."
Silloin tunsin yhtäkkiä vanhan naisen tarttuvan käsivarteeni hansikattomalla kädellään, jossa kimalsi langanohueksi kulunut sileä kultasormus, ja hänen muuten vähän häilyvä katseensa muuttui kiinteäksi ja paljonpuhuvaksi.
"Ei!" hän sanoi, pudistaen päätään. "Se ei ole totta! Te erehdytte!"
En voinut kestää tätä katsetta; kaikki virallisuuteni, kaikki varovaisuuteni suli pois sen edessä; ensi kertaa tänä yönä tunsin kuoleman koko taakan sekä itseni että satojen ihmisten puolesta.
"Antakaa anteeksi!" sanoin aivan hiljaa. "Te olette oikeassa, kaikki, jotka jäävät laivalle, hukkuvat tänä yönä."