Hän sanoi, samoin kuiskaten: "Minä tiesin sen!" ja puristi miehensä kättä.
Ja niin seisoimme vähän aikaa vaiti, Titanicin kannella. Yö oli hievahtamattoman hiljainen, täynnä tähtihämärää ja valtameren rannattomuutta, ympäröivästä melusta huolimatta. Niin, oli kuin melu, ihmisten äänet ja askeleet, kaikki olisi ollut vain sivuseikka, ja ainoa todella oleellinen laivaa ympäröivän meren kirkas ja kylmä tyyneys.
"Ymmärrättekö nyt?" sanoi vanha nainen yhtäkkiä, uudestaan hymyillen.
"Juuri sentähden en tahdo erota miehestäni. Me tahdomme kuolla yhdessä.
Me olemme sitä aina toivoneet. Me olemme vanhoja, me emme pelkää
kuolemaa, ainoastaan eroa toisistamme."
"Niin se on", vahvisti mies. "Me tahdomme kuolla yhdessä."
Ennenkuin ennätin estää, hän ehti jo tarttua käteeni, jota hän puristi lujasti ja hellittämättä, yhä uudelleen pudistellen, ja lopuksi peittäen sen vielä varmemmaksi vakuudeksi toisella kädellään, samalla kun hänen pienet silmänsä yrittivät ilmaista suurta hyvyyttä.
Enkä minä voinut muuta, kuin jättää heidät siihen, missä seisoivat. He sanoivat minulle aivan yhtaikaa ja yhdestä suusta: "Kiitoksia! Voikaa hyvin!" aivankuin olisivat toivottaneet hyvää ja rauhallista kuolemaa, enkä vieläkään tiedä, mistä he minua kiittivät. Mutta hyvyys lie ollut heille yhtä helppoa kuin muille hengenveto, ja kesken kaikkien kauhujen risti-aallokkoa, joka tänä yönä runteli sieluani joka puolelta, palasivat ajatukseni yhtämittaa tähän vanhaan aviopariin, kuin ystävällisesti tuikkivaan majakkaan.
Näin heidät vielä kerran, vähän ennen kuin laiva lopullisesti alkoi kohota, veden tavoittaessa jo laivalyhtyä. He seisoivat yhä samalla paikalla, enkä huomannut heidän asennoissaan mitään muutosta, yhtä vähän kuin pelastusvöitä heidän ympärillään. Nyökäytin heille jäähyväiset, ja he vastasivat, kasvoillaan sama kaunis hymy.
JUMALAN JALKA.
Astuessani pelastusveneeseen numero 15 jouduin istumaan erään toisen naisen viereen, jonka nimeä en tiennyt, vaikka olin nähnyt hänet matkan varrella. Hän oli avokaulaisessa, ohuessa seurustelupuvussa, pitsihuivi hiuksilla, jonka tähden heti tarjosin hänelle turkisviittaa. Hän kiitti kohteliaasti ja niin lyhyesti kuin suinkin, kietoi viitan ympärilleen, mutta värisi yhä, vilusta tai pelosta. Tunsin hänen polvensa herkeämättä tärähtelevän, mutta hän hillitsi itsensä harvinaisesti. Hänen hiuksillaan oli luonnollinen ja mieluisa tuoksu, ikäänkuin sekoitus erinlaisista maustimista.
Riipuimme yhä edelleen ylhäällä seitsemänkymmenen viiden jalan korkeudessa yli merenpinnan, odotellen laskeutumiskäskyä. Silloin muuan laivan upseereista, kaulassa kevyesti kääräisty villahuivi, mutta purevasta kylmyydestä huolimatta ilman päällystakkia, kumartui yli laivan partaan, juuri meidän kohdallamme, ja huusi: "Minä tulen johtamaan venettä N:o 15." Nainen vieressäni vastasi siihen vain: "Vai niin."