Upseeri viipyi yhä laivan partaalla. Sekä hän että nainen vaikenivat, niinkuin heillä ei olisi ollut mitään tai päinvastoin liian paljon sanomista toisilleen. Naisen kasvoilla oli ynseä, liikkumaton ilme, ja mies odotti.
Samalla kuulimme kannelta komentokäskyn: "laskekaa!" jonka miehet toistivat, köysien alkaessa yhtäkkiä kitistä väkipyörissä. Upseeri päästi äkkiä kätensä irti ja huusi, kohoittaen lakkiaan: "Näkemiin, — voikaa hyvin!" Nainen vastasi, aivan hiljaa, tuskin huuliaan liikuttaen: "Näkemiin!"
Veneemme rupesi hitaasti ja tasaisesti laskeutumaan pitkin Titanicin kylkeä. Koska ei ollut vähintäkään merenkäyntiä, ja laivan runko sentakia aivan liikkumaton, emme tarvinneet kestää minkäänlaisia kolhaisuja, vaan laskeutumisemme kävi tuskin tuntuvasti. Olimme kaikki aivan vaiti, ajatellen yhteisen asemamme eriskummaisuutta, luultavasti sitä sentään täysin tajuamatta. Se oli liiaksi tavallisuudesta poikkeava, mahtuakseen heti tajuntapiiriimme. Luulen tajunneemme vain aivan ulkopuoliset seikat, samalla kun niitten oleellinen merkitys jäikin oivaltamattamme. Tiesimme myös liian vähän, meiltä kun puuttui tarkemmat tiedot laivaa kohdanneen tuhon suuruudesta ja pelastusvälineiden vajavaisuudesta. Mutta vaikka olisimmekin olleet selvillä siitä, että Titanic vajaan puolentoistatunnin kuluttua oli uppoava tuhannenviiden sadan kanssamatkustajamme keralla, niin olisi mielialamme tuskin ollut toisensävyinen, siksi kaikkea ajattelua lamaava oli asemamme tavattomuus. Laskeuduimme alaspäin, ja niin varovasti kuin se tapahtuikin, tunsimme sentään aika-ajoin hiukaisevan vihlauksen sydänalassamme, tyhjyyden allamme huimatessa päätämme. En tiedä, mitä olisimme sanoneet, jos köydet yhtäkkiä olisivat katkenneet, tai vene mennyt kahtia kuudenkymmenen hengen painosta; olisimme kai kuolleet hiiskahtamatta, ihmetyksestä ääneti, liittäen vielä yhden ihmeellisen seikkailun tämän yön ihmeisiin. Mutta kumpaakaan ei tapahtunut, köydet olivat uudet ja lujat, vene samoin. Lipuessamme eri kansien ohi, näimme joukottain ihmisiä, jotka turvallisesti odottivat pelastusvuoroaan, huutaen meille tervehdyssanoja, ja pyörö-ikkunoista, jotka sivuutimme, loisti meille vähentymättömässä ja kirkkaassa valaistuksessa vastaan suurien salonkien ja loistohyttien uudenuutukainen upeus. Ainoa, mikä jonkun verran häiritsi, oli alhaalta uhoova jääkylmä ilmanveto, jonka varsinkin ulkolaidoilla istuvat tunsivat. Kysyin vieressäni istuvalta naiselta: "Viluttaako teitä?"
Hän vastasi, polvet täristen:
"Ei, rouvani, kiitän teitä!" loitolla pidättävällä kohteliaisuudella, kuten äsken oli vastannut upseerillekin, mutta hänen silmäteränsä olivat mustat pelosta.
Sillä välin olimme laskeutuneet yhä alemmaksi, lähemmä veden rajaa, kun joku kysyi: "Missä köysivaarna on?" Ymmärsimme, mistä oli kysymys, toistimme kaikki saman kysymyksen ja haimme kukin kohdaltamme, mutta kun emme uskaltaneet liikkua, oli hakeminen ylen hankalaa. Haimme kuitenkin koko veneen, niin hyvin kuin taisimme, löytämättä köysivaarnaa. Olimme jo joutuneet veteen, ja lauhduttajakoneen suusta pauhaava ryöppy kuljetti meidät eteenpäin pitkin laivan kylkeä, meidän yhä riippuessamme kiinni köysissä, joita emme kyenneet irroittamaan. Haimme yhä köysivaarnaa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Silloin huusi joku, ja me kuulimme sen kaikki: "Numero 15 laskeutuu päällemme!"
Katsahdimme ylöspäin, heräten itsekukin horroksista, ja aivan oikein: seuraava pelastusvene, kooltaan aivan omamme kaltainen, riippui suoraan yläpuolellamme, noin neljänkymmenen jalan korkeudessa meistä, laskeutuen hitaasti.
Me huusimme silloin, yhdestä suusta:
"Hoi! Pysähdyttäkää numero 15."