Seuraavassa veneessä olijat kuulivat varmasti huutomme, sillä näimme heidän kurkoittuvan yli laidan ja vuorostaan huutavan väkipyöriä käyttäville miehille, mutta siitä huolimatta laskeutui vene yhä alemmaksi, sillä oli luultavasti melun takia mahdotonta kuulla kannelle saakka.
Me kelluimme vedessä laivan jättiläisrungon vieressä, yhä kiinni köysissä, joita emme osanneet irroittaa, yllämme vene, joka oli musertava meidät, niinpian kuin meidät saavuttaisi. Tosiasia on, ettei kukaan meistä edes kirkaissut, ja kuitenkin oli meistä yli puolet naisia. Vaaran läheisyys herpaannutti huutomme, se hyytyi äänettömyydeksi, kuten vesi jääksi; meidän ollessa yhtä avuttomina veneen alla kuten kohtalon.
Se oli kuin suuri, raskas antura, joka oli murskaava meidät, kuin maan matoset, itse julmistuneen jumalan jalka, joka oli tallaava meidät tomuksi, — tulossa ylhäältä korkeudesta, kuten kohtalon tuomio ja laskeutuva päällemme luonnonvoiman täsmällisyydellä ja järkkymättömyydellä. Istuen ja seisoen täpötäyteen sullotussa veneessä, jossa vallitseva tungos teki kaiken liikehtimisen mahdottomaksi, ei meillä ollut mitään sitä vastaan asetettavana. Ja meistä olisi mikä kuolintapa tahansa ollut toivottavampi, olisimme mieluummin hukkuneet laivan keralla kuin rotat tai ajelehtineet vuorokausia aavalla ulapalla leivättä ja särpimettä. Mutta oli sietämätöntä ajatella, että kohtalomme olisi tulla kuoliaaksi litistetyiksi, kuten vahingollinen syöpäläissikermä, nöyryyttävällä ja ala-arvoisella tavalla.
Jotkut meistä yhä huikkasivat ylöspäin, kohti venettä, niin turhaa kuin se olikin, luultavasti vain keventääkseen oman pelkonsa painostusta. Eroitimme veneen numero 15 aivan selvästi laivan hyttitulien tuikkeessa, ja se oli aivan oman veneemme kaltainen, mutta näytti olevan vielä täydempi. Näimme sen reunan ahdinkoon asti täynnä alaspäin kurkistelevia päitä ja kuulimme joka sanan, minkä matkustajat ja miehistö meille sinkosivat.
He huusivat meille herkeämättä:
"Irroittakaa köydet! Nopeasti! Irroittakaa köydet!"
Tiesimme sen aivan hyvin itsekin ja yritimme vielä kerran hakea köysivaarnaa, varmoina, että sen jossakin täytyi olla olemassa, mutta yhtä tuloksettomasti. Kauhu kangisti sormemme ja teki hakumme hapuiluksi. Sanoin naiselle vieressäni:
"Nouskaa, rouva, minä haen köysivaarnaa."
Hän nousi silloin, ja minä näin hänen taivuttavan päätään taaksepäin, koettaen nähdä ylöspäin. Senjälkeen hän ei enää istuutunut. Hänen kasvonpiirteissään oli tapahtunut muutos, ikäänkuin hän olisi heittänyt liikkumattoman naamion yltään, ne olivat pehmeät ja aivan inhimillisen pelokkaat.
"Kuolemmeko me?" hän kysyi minun puoleeni kääntyen.