"Siltä näyttää", vastasin.
Hän liikutteli hiljaa huuliaan, ja hänen kasvojensa väri kohosi hehkeäksi.
Ja vene laskeutui yhä, yhtä hitaasti ja varmasti, kuten itse olimme laskeutuneet neljännestuntia takaperin. En ymmärrä vieläkään, ettei kukaan meistä hypännyt veteen, olimme kai siihen liian hervottomia. Kuulimme selvästi köysien synnyttämän kihnutuksen ja arvioimme meitä eroittavan välimatkan korkeintaan kymmeneksi jalaksi. Voi olla, että jotkut meistä kuumeisesti koettivat keksiä pelastuskeinoa, mutta varmaa on, että suurin osa meistä ei ajatellut juuri mitään, tai sitten aivan kaukaisia, tähän tuiki kuulumattomia ja kangastuksen kaltaisia asioita. Hetket venyivät hirvittävän, luonnottoman pitkiksi. Aloimme lopulta äänettömästi rukoilla, että vene laskeutuisi nopeammin ja tekisi lopun kärsimyksistämme. Samalla tunsimme jollain lailla vaitiolomme luonnottomuuden, eikä olisi tarvittu muuta, kuin että joku meistä olisi kirkaissut tai itkuun tyrskähtänyt, jotta koko venekunta olisi siihen yhtynyt, mutta sitä ei tapahtunut.
Ja meidän sielumme ahtautui täyteen hiljaista, alistuvaa kauhua ja varman kuoleman odotusta, ikäänkuin jonkin välttämättömyyden, ylisinhimillisen pakon edessä. Me olimme kohtalon jaloissa, ja kohtalomme oli tuo vaaksa vaaksalta vajoava vene.
Me kumarsimme jumalan jalan edessä, joka oli meidät ruhjoava. Me rukoilimme, anelimme sitä, ikäänkuin se olisi ollut inhimillinen korva eikä tunteeton, musertava jalka. Niinkuin tuhannet sukupolvet ennen meitä, me palvoimme tätä julmaa jalkaa, maan matosia kun olimme.
Joku nousi pystyyn, kurkoittaen kätensä, ylettyen sormenpäillään veneen pohjaan, ja me tunsimme kaikki tuoreen värin ja tervan hajun, ihmeellisen raikkaana ja elämää muistuttavana. Ojensimme kaikki vaistomaisesti kätemme, ikäänkuin meidän olisi ollut mahdollista ottaa olkapäillämme vastaan vene koko kuormineen ja kannattaa sitä kattona päittemme päällä, kunnes pelastus saapuisi. Paljoa ei puuttunut, ettei tällainen hupelo houre herännyt aivoissamme.
Silloin tapahtui jotain, mikä hetkeksi katkaisi kuolemankauhumme. Nainen, jolle olin antanut turkisviitan, seisoi yhä veneen ulkolaidalla, ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri kiihoitus, joka ei ollut yksinomaan pelkoa. Yhtäkkiä hän kohosi varpailleen, ja tarttuen toisella kädellään olkapäähäni, taivutti itsensä uskomattoman kauaksi taaksepäin ja huusi yläpuolellamme riippuvaa venettä kohden:
"Kuuletko minua! Minä tahdon sanoa totuuden! Minä olen aina rakastanut sinua! Minä rakastan sinua nytkin, vaikka veneesi murskaa minut!"
Hän huusi sanat äänellä, joka oli selvä ja raikas, me kuulimme sen kaikki, niin hillitön antaumus helähti tästä inhimillisestä äänestä. Hetkenä, jolloin varmasti uskoimme viheliäisen tuokion kuluttua surkealla tavalla kuoliaaksi litistyvämme, soi näistä sanoista vastaamme inhimillisen intohimon kaikkivaltius, ja me, jotka yhä riipuimme kiinni kuolemaatuottavissa köysissä, olimme todistajina toisien, lujempien köysien äkilliseen katkaisuun, kuin meidän omat, hampusta kierretyt touvimme.
Me emme ehtineet vielä tointua hämmästyksestämme, ennenkuin samassa silmänräpäyksessä, aivankuin näistä ilmaansingonneista sanoista äkillisen välähdyksen saaden, muuan veneemme keulassa istunut lämmittäjä syöksyi puukko kädessä köysien kimppuun. Kuulimme hänen tahdissa huutavan: yksi! — kaksi! ja viiltävän köydet poikki, kaiken tapahtuessa arvaamattoman lyhyessä ajassa. Heti senjälkeen luisui veneemme eteenpäin pitkin laivan kylkeä, numero 15 laskeutuessa täsmälleen samalle paikalle, missä me äsken olimme köysien varassa kelluneet.