Olimme pelastuneet.
OLEMATTOMAN ODOTUS.
Kelluimme Queenstownista lähteneellä vähäisellä tenderilaivalla, vallan Titanicin vieressä, kun äkkiä joku sanoi: "Katsokaappas ylöspäin, herra!" Silloin näin yhdessä Titanicin neljästä savupiipusta, jonka läpileikkaus oli kaksikymmentäneljä jalkaa, yltäyleensä nokiset miehen kasvot, kuin pienen, pirullisen lintukotolaisen, kaulaansa myöten uponneena ammottavaan kitaan. Venytettyään mitä ihmeellisimpiin irvistyksiin kujeellista naamaansa, tämä kuvatus katosi suunnattomaan kurimukseen, ja me odotimme hänen seuraavassa tuokiossa savupilvenä tuprahtavan taivaalle temppujaan jatkamaan. Sensijaan saimme kuulla, että luuloteltu savupiippu olikin vain tyhjä ilmanvaihtoputki, jota muuan lämmittäjistä oli käyttänyt yleisöä ylimääräisesti hauskuttaakseen.
Mutta pääsemättä tästä näystä, minusta tuntui alinomaa, ikäänkuin olisi kaikkea, mitä tunsin ja ajattelin, seurannut ilkkuva lintukotolaisirvistys, nauruntyrske kuulumattomasta korkeudesta, ja kuin olisi joku huvitellut kustannuksellani jossain punaisen pilven päällä.
Olin heti alkumatkasta saakka erityisen herkkä ja yhtaikaa hajamielinen. Tällaisessa tilassa ollessani jää minulta säännöllisesti suuri osa ympäristöäni kokonaan näköpiirini ulkopuolelle, kun sensijaan taas toiset ilmiöt, usein syyttä, suotta, esiintyvät erittäin selvässä ja rajoitetussa valaistuksessa, syöpyen muistooni häviämättömästi.
Nyt kirjoittaessani tätä sairashuoneella, sillä taitoin vasemman jalkani polvilumpion yläpuolelta, hypätessäni pelastusveneeseen haaksirikko-yönä, — tuntuu kaikki, mitä sinä yönä elin, tuiki etäiseltä ja epätodelliselta, ikäänkuin se olisi ollut olemassa yksinomaan ja ainoastaan mielikuvituksessani. Eikä tämä koske ainoastaan sisäisiä elämyksiäni, vaan myöskin kaikkia ulkonaisia tapahtumia, jotka jo näin lyhyen ajan kuluttua ovat muuttuneet melkein kangastuksiksi. Mutta itse asiassa ei tämä seikka vähennä elämykseni todellisuutta, sillä kuka voi vetää rajan, missä uni alkaa ja todellinen elämä loppuu? Kaikki on lopulta elävää elämää, unemmekin.
Palaan kertomukseeni. Olin kävellyt jonkun aikaa kannella, josta ilman nopeasti yltyvä kylmyys minut karkoitti, ja näin ohimennessäni veden lämpömäärää mitattavan, tämän näyn johtamatta ajatuksiani jäävuorien mahdolliseen läheisyyteen. Oli sunnuntai-ilta, ja kello oli yhdeksän paikkeilla, kun portaitten alapäässä, juuri menossa hyttiin ja minuun selin kääntyneenä, näin naisen, jonka hyvin tunsin tai luulin tuntevani.
Hän oli hoikka, olematta kapealanteinen, ja hänen päänsä oli ruumiin kokoon ja kaulan täyteläisyyteen verraten melkein liian pieni. Juuri tämä pään sirous ja sen vaivaton ryhti oli minulle tuiki tuttua. Hänen hiuksensa olivat kammatut niin, että pään muoto pääsi täysiin oikeuksiinsa, ja ne olivat kiiltävät kuin kehrättyä lasia.
Ennenkuin ehdin mitään sanoa tai edes tointua tapaamisen odottamattomuudesta, oli hän avannut hytin oven ja taas sulkenut, minun näkemättä hänestä sen enempää. Seisoin tarpeettoman kauan hytin edessä ja tarkastin sen numeroa, jossa oli kolme kolmosta; luulen lopullisesti tehneeni kaikenlaisia laskuopillisia kokeita näillä kolmella samankaltaisella numerolla. Mitä tunsin, en enää tiedä, minussa lie vallinnut tänä ensimäisenä tuokiona vain jonkinlainen epämieluinen tulevan levottomuuden tunto, ikäänkuin äkkiä olisin tahtomattani tullut häirityksi. Henkisellä elimistölläni on vahvat varjelusvälineet, kaikkea ulkoapäin tunkeutuvaa vaikutusta vastaan, ja useimmissa tapauksissa se onnistuu työntämään takaisin kaiken, mikä sen tasapainoa voisi häiritä.
Hetken kuluttua vetäydyin taas lukuhuoneeseen, josta taisin nähdä valaistun käytävän sekä oven. Vieressäni istui pari tuttavaa, puuhaten pienellä leikkirouletilla, jommoisia saa ostaa Rivieran kauppakojuista. He merkitsivät muistiin pelissä toisiaan seuraavat numerot, voidakseen satojen ja tuhansien lukujen joukosta todistaa määrättyjen, laskuopillisella säännöllisyydellä kertautuvien sarjojen olemassa-olon vakuutettuina tällaisten sarjojen todellisuudesta. Kuuntelin heidän väittelyään näistä välttämättömistä numeroryhmistä, ajatuksesta rouletin koneellisessa liikunnassa, ja tänä hetkenä se ei tuntunut minusta miltään mahdottomuudelta.