Seurasin suurella mielenkiinnolla heidän eleitään, toisen pyörittäessä roulettia, ja toisen merkitessä paperille numeroita, tätä koetta keksiä lakeja näköjään aivan sokealle ja selittämättömälle voimalle. "Hengityksenne on kiihtynyt", sanoi toinen heistä minulle. Tiesin sen itsekin, käteni, joka lepäsi tuolin nojalla, vapisi.
Otin sanomalehden ja asettauduin lukemaan. Tästä hetkestä alkoi varsinainen kiihoitukseni, ikäänkuin olemukseeni tunkeutuva rauhattomuuden kiila hetki hetkeltä olisi vajonnut yhä syvemmälle.
Ja yhtäkkiä olin näkevinäni hänen taas seisovan, kuten äsken, suljetun oven edessä, pää vähän sivulle kallellaan, — hän ei pitänyt päätään koskaan ihan suorana. Vähäiset yksityiskohdat hänen ulkomuodostaan muistuivat minulle mieleen, hänen tapansa hymyillä, kohottamalla vain toista suunnurkkaansa vienosti ylöspäin, ja hänen tottumuksensa rypistää otsaansa vain ohimoitten kohdalta, jolloin syntyi joukko ohuita, kaarevia juovia. En ollut mitään unohtanut, en mitään. Minulle tuotti omituista nautintoa ajatuksissani luetella näitä vähäpätöisyyksiä, samalla kun sisäinen levottomuuteni yhä kasvoi.
Tunteissani ja ajatuksissani oli erityisen nopea, kiireellinen poljento. Niin, niissä oli poljentoa, tunsin sen; ummistaessani silmäni, oli minusta, kuin itse ilma olisi rytmeinä lainehtinut. Minussa alkoi vakautua ihmeellinen varmuus siitä, että tämän matkan kuluessa välillämme tulisi tapahtumaan jotain ratkaisevaa, jotain koko elämäämme kohtalokkaasti ja ainaiseksi muodostavaa. Vaikka vuosikausia olin visusti välttänyt hänen tapaamistaan, halusin sitä nyt ylen hartaasti. Minulla ei ollut ollenkaan selvillä, mitä oikeastaan tahdoin sanoa hänelle, tunsin vain välttämättömyyden pakkona, että minun nyt oli tavattava hänet ja puhuttava.
Otin esiin kelloni, se oli vähän yli kymmenen. Tietämättä miksi, alkoi minua yhtäkkiä vaivata minuuttiviisarin näkymätön, mutta tasaisen varma liikunta, olisin halunnut pysähdyttää ajan, tunteakseni omistavani sen täydellisesti. Muistin luonnonkansoja, joitten näkövoima on kyllin väkevä eroittamaan minuuttiviisarinkin liikkeen, ja katselin vihamielisenä pientä kultaista viisaria, joka mittasi elämäni retken kohti hävitystä ja kuolemaa.
Äkillisestä mielijohteesta avasin kellon kuoren ja irroitin viisarit. Kellon numerotaulu oli yhtäkkiä eloton ja ilmeetön kuin kuolleen kasvot.
Voitonriemuinen tunne valtasi minut, omituinen päihtymys: olin pysähdyttänyt ajan!
Aika seisoi, — aika oli minun.
Siivoojatar kulki ohitse ja kysyin häneltä:
"Suokaa anteeksi, kuka asuu hytissä numero 333?"