Hän katsoi minuun sivumennen ja vastasi:
"Eräs rouva, — en tiedä hänen nimeään."
Minä kysyin:
"Tuliko hän laivaan Cherbourgista?"
Tällä kertaa hän katsoi minuun tarkemmin ja vastasi:
"Niin, Cherbourgista." Ja lisäsi, hetken päästä:
"Hän on pannut maata."
Tunsin pettymystä ja menin suoraa päätä kannelle. Jokainen viivytys oli haitaksi, mielialani oli liiaksi patoutunut. Kannella tuntui ilman kylmyys kirpeältä, ja vaikka olin täysissä pukeissa, palelin kuitenkin. Muuten oli kansi matkustajista tyhjä, ja huomasin, että tähdet tänä yönä olivat erittäin lukuisat, vaikka niitten säteilemä valo oli himmeää, kuten liian korkeaan lakeen ripustettujen lamppujen.
Mielialani jännittyneisyyttä kesti yhä. Ajatukseni olivat äärimäisesti keskittyneitä ja tunteeni tihenivät siihen määrään, että minusta niitten olisi täytynyt muuttua aineellisiksi, liikuntolain nojalla eteenpäin kulkeviksi laineiksi, kohti tiettyä päämäärää.
Kun nyt jäljestäpäin yritän muistutella, mitä ajattelin tämän vajaan tunnin kuluessa, jonka kannella edestakaisin kuljin, ihmetyttää minua, ettei minulla, olemukseni luontaisesta herkkyydestä huolimatta, ollut vähintäkään ennakkoaavistusta tulevasta tuhosta. Levottomuuteni johtui aivan toisista syistä eikä suinkaan siitä, että muutaman meripenikulman päässä odotti perikadontuova jäävuori. Mutta sieluni oli liiaksi ahdettu täyteen odotusta, että siihen olisi mahtunut mikään muu tunne. Ja jos olisinkin sen aavistanut, ehkä olisi yhteentörmäyksen välttämättömyys ollut minulle yhtä selvä, kuin rouletin numerosarjojen olemassaolo tai oma odottamaton tapaamiseni?